Yrittäjä kantaa vastuun tulevaisuudesta

Suomen yrittäjäyhteisö järjesti Nordic Business Forumin 30.9-1.10.2011 Jyväskylän Messu- ja kongressikeskus Paviljongissa. Olin paikalla tarkkakorvaisena kuten moni muukin Suomen yrittäjä. Taisi meitä olla paikalla reippaasti yli 1500 ja opiskelijoita vielä paljon päälle.

Visuaalisena ihmisenä tarkkailin myös kaikkea sitä mitä normaali pulliainen ei huomaa. Voisin lähteä ruotimaan powerpointtien linjatonta typografiaa tai niiden keskitetyn tylsää asemointia, mutta jätän sen tällä kertaa, koska ymmärrän, että tapahtuman järjestävät nuoret yrittäjät eivät ole olleet Rouva Fontin opissa kuten allekirjoittanut. Nyt tärkeintä oli sisältö ja puhujat.

Teemana oli Tuottava Vastuullisuus. Ympäripyöreitä sanoja joiden taakse voi piilottaa mitä tahansa ja jotka eivät kerro oikeastaan mitään. Jari Sarasvuo kommentoikin puheenvuorossaan nimen ontuvuutta – kyllä, niinhän se oli.

Viime vuoteen verrattuna tapahtumaan oli satsattu. Juontajana toimi Turun oma poika Janne Porkka. Välillä tuli kyllä pieni myötähäpeän tunne hänen spiikeistään. Minun tamperelainen luonne ei dissaa muita, turkulainen huumori taas näyttää niihin pohjautuvan. Vedetään siis köyttä edelleen.

Musapuoli oli hanskassa. Kitara ja mies aloittivat tapahtuman. Suomen euroviisutoivo viime kerralta Paradise Oscar tunnelmoi valojen ja savukoneen tahdissa – herkkä heppu. Sanoma toimi. Flyygeli oli myös lavalla. Se takasi laadukasta elävää taustamusaa väliajoilla – Pauli Kari viihdytti kauniisti.

Puhujien valintaan oli perehdytty. Odotin mielenkiinnolla paria esiintyjää ja epäilevästi muutamaa. Heistä osa ylitti odotukset ja osa olisi voinut miettiä esiintymistään hieman enemmän. Eija-Riitta Korhola, väitöskirjaa tekevä fiksu nainen, mutta anteeksi kielenkäyttöni, ei kukaan halua nähdä lavalla vittuuntunutta naista, joka lukee kalvosulkeisia ääneen. Myös asuvalintaan olisi voinut kiinnittää huomiota. Rintojen kohdalle sijoitetut pienet läpälliset rintataskut eivät vaan aina toimi katseenvangitsijana muuten yksinkertaisessa neuleessa. Paneelikeskustelulle hyvää provosoivaa puhetta, mutta missä tunne ja missä sydän Eija-Riitta.

Kun risut tuli annettua heti kärkeen, laitetaan myös ruusukimppuja menemään. Kaksi oli ylitse muiden. Alf Rehn, jonka ajatuksiin taisin palavasti rakastua ja Pekka Himanen – voiko kukaan kertoa asiaansa paremmin.

Tapahtuman puhujana aloitti luonnollisesti tapahtuman järjestäjä Hans-Peter Siefen. Esiintyminen oli selkeästi kehittynyt viime vuodesta. Kaveri oli enemmän oma itsensä, hieman puheissaan takelteleva pojankloppi, joka on hypännyt suuriin saappaisiin ja klopsottelee sujuvasti peterpanimaisesti niillä eteenpäin. Imagoa on mietitty. Teemana oli yrittäminen ja yrittäjähenkisyys. Vapaaehtoistyö nousi myös esille. Inspiration for two -hanke esiteltiin. Suomen yrittäjäyhteisö kouluttaa jatkossa nuoria opiskelijoita suhteessa siihen määrään verrattuna, mitä heidän tapatumissaan tulee olemaan ihmisiä paikalla. Hieman jäi epäselväksi miten tämä tapahtuu ja lyödäänkö tässä nyt vain kärpäsiä yhdellä iskulla. Hieno ajatus tietenkin.

Seuraavaksi vuoroon asteli Esko Aho. Hänellä oli selkeästi vapaampi tyyli kun politiikka-aikoinaan. Vieläkin olen huomaavinani hänen esiintymisessä pientä laskelmointia ja harjoiteltua käyttäytymistä. Opituista tavoista on seitsemän kertaa vaikeampi päästä eroon kun oppia uutta. Hänen pääteemanaan oli ”shered value” – yhteisten arvojen kautta vaikuttaminen, missä kaikki voittavat. Ajatus ponnistaa Harwardin yliopistosta, joten vakaata ja varmaa tietä mentiin. Aho haki myös käytännön esimerkkejä Nokiasta, mikä oli toki luonnollista. On helppoa kehottaa olemaan yhteisvastuullinen, mutta miten kummassa saada nuoret kiinnostumaan yhteiskunnasta, mietin itsekseni. Maailma ei ole reilu, pienet yrittäjät ovat luupin alla ja isoja ei valvota tarpeeksi, jäi mieleen myös Ahon puheenvuorosta.

Ahon kolme kovaa ajatusta olivat 1) yhteisvastuu 2) vastustus on merkki jostakin hyvästä 3) mitään ei synny ilman hikeä.

Lounasaika tuli väliin sopivasti – ah ihanaa ruokaa. Salaattia posliinilautaselta ja vettä kertakäyttömukeista. Kestävä kehitys ei siis kohdannut ihan joka sektorilla. Verkostoitumista itsenäisesti. Tai olinhan saanut erivärisiä tarratäppiä passiini laitettavaksi, mutta eihän ne oikein toimineet. Hieno yritys kuitenkin. Messuosastoilla en pahemmin kiertänyt, mietin vain mikä niiden funktio todella oli tapahtumassa ja miten näytteille asettajat tapahtumasta hyötyivät.

Seuraavan puolen tunnin olisin mieluummin lukenut monisteesta, kun kuunnellut Korholan papatusta ilmastopolitiikasta. Ohihan tuollainen meni, vaikka oikeasti yritin kuunnella. Liiallinen informaatiotulva. Kirjoitin muistiinpanoihin: googlaa, mitä se Eija-Riitta oikein tutkii. Onneksi seuraavan paneelikeskustelun osallistujat olivat perehtyneet asiaan ja tiedossa olikin mukavan munakasta keskustelua jo. PwC:n yritysvastuujohtajan Sirpa Juutisen mielipiteitä olisin kuunnellut mielelläni lisää, mutta kansanedustaja Mauri Pekkarisen voimakkaat mielipiteet jyräsivät heti ensimetreillä keskustelulle kissanhännänvetomaisen luonteen. No, ainakaan kaikki eivät olleet samaa mieltä. Ihmisellä on on kaksi korvaa ja yksi suu. Niiden määrästä voi päätellä toki elinten suhteellisen käyttötarkoituksen. Missä olivat ympäristöjärjestön edustajat keskustelusta?

Kestävä kehitys – yhteisvastuu – ympäristövastuu. Plaah – aika kuivaa hapatusta. Missä on tunne ja sydämenpalo?

Seuraavaksi lauteille asteli Alf Rehn. Voi että mikä mies! Olin aivan myyty. Voiko kukaan kuiskia mikkiin näin kauniisti verbaalisia kauhuskenaarioita maalatessaan? Tiedän nyt, että Rehn haluaa syödä pihviä, mutta ei voi sitä tehdä. Hän vihaa sinisiä meriä ja helppo ratkaisu on aina ongelma. Hän kaipasi innovaatiota pelastamaan maailmaa ja minä juuri samaisella hetkellä hauskasti lavalla liikkuvaa miestä kertomaan minulle elämän tarkoituksen. Olin varma, että Alf Rehn myös tietää sen.

Suomalainen järjen ja tiedon kulttuuri ei anna mahdollisuuksia. Pitää ottaa riskejä. Kevät on lyhyt – kaikkea voi sanoa & puhua ja tehdä mitä haluttaa ja lopussa selviää pääjuoni. Tälli. Tartu hetkeen – heitä itsesi peliin. Vesijalanjäki. Mitä tulevaisuuksia me emme näe? Tulevaisuustarina on kirjoitettava. Vihreä strategia ei riitä, tarvitaan ”new black”.

Rehn heitti ilmoille skenaarion, jota me emme halua. ”Iigitur qui desiderat pacem praeparet bellum”

Pekka Himanen ja ihmettely kyky. ”Olemmeko suoraa lähetystä vai tulemmeko videolta?” oli lapsi kysynyt hänen filosofiapiirissään. Kertovia esimerkkejä ja tunnetta pelissä, voisiko ihmisen saada paremmin innostumaan mukaan kuunteluun. Pekka on viisas sen tietää kaikki, mutta että vielä sydän tukevasti kohdillaan. Ja hän halusi jakaa sen kaiken meidän kanssa! Kertoen kuinka tärkeätä ihmiselle on, että hänellä on luovuutta, rikastava yhteisö missä jakaa ajatuksiaan ja luottamus tähän kaikkeen. Kiitoksen merkitys kosketti.

Ihmisen kehitys on ajattelusta kiinni. Kivikausi ei päättynyt kivien loppumiseen. Arvokas saadaan liikkeelle, kun osataan vastata mitä se palvelee ja mitä se jättää jäljelle. Avokas hetki on nyt hetki. Niin kaunis on maa – kappaleen soittaminen 1800 ihmiselle oli loistoveto. En tiedä kuinka moni salissa itki kanssani, mutta tunsin hetken ja läsnäolon merkityksen. Hetki oli (ja on) nyt.

Al Gore on oikealla tiellä. Ei kai siitä voi oikein muuta sanoa. Loistava esitys, joskin ympäristöasioihin vihkiytyneenä tiesin paljon etukäteen. Visuaalisuus oli huikaisevaa ja Gore oli vaatimaton mies. Amerikkalainen tapa esittää asioita ei vain aina puhuttele minua henkilökohtaisesti.

Ensimmäinen päivä oli pulkassa. Olin väsynyt, Al Goren visuaalinen spektaakkeli oli vienyt voimat. Ongelmat oli piirretty ilmaan ja ihmisille oli annettu välineitä pohtia niitä. Olin varma, että ratkaisu odotti vielä seuraavan päivän puheenvuoroissa.

Paljon oli vielä sulateltavaa ja seuraava päivä aukaisi silmiäni lisää. Siitä kirjoitan huomenna.

Visual RAMA / Raisa

Miltä studiovalo näyttää tänään?

Opiskelen valokuvaajan ammattitutkintoa työni ohessa. Kuten monet muutkin opiskelijat VVI:llä, olen tehnyt vuosia valokuvaajan töitä. Toimin myös graafikkona sekä opetan typografiaa ja visuaalista suunnittelua.

Visuaaliviestinnän instituutti on koulu jossa vaaditaan paljon. Entistä tutoriani lainaten ”VVI on Turkka-valokuvauskoulu”. Ei riitä että läpäiset tutkinnot, vaan sinun pitää venyä ja kehittää kuvaasi jatkuvasti. On tiedä olenko hullu vai rakastunut kuvaan niin paljon, että jaksan tätä kaikkea vielä. Palava halu sydämessä ajaa jatkamaan. Haluan tehdä valokuvaa. Siinä kaikki – Davea lainaten – pitääkö sitä selittää tuhansilla sanoilla. Selitän kuvilla.

Tänään 7.9.2011 on VVI:llä käynnissä studiovalokuvauksen näyttö, jota jännitin paljon etukäteen. Pari päivää aiemmin muutama opiskelukaverini oli saanut jyryltä palautetta ja joutuvat täydentämään portfoliotaan seuraavassa näytössä. En omalla valonäkemiselläni ymmärtänyt, mikä heidän folioissaan mättäsi. Jyryssä oli ollut myös eräs kuvaaja, jonka kielenkäyttö oli ollut hyvin pistelijästä. Kritiikin on oltava rakentavaa, josta arvioitava hyötyy.

Palauttaneen anto vaatii osaamista. Tällä kertaa arvioijana ovat Mirja Koivisto, Jukka Kinanen, Peero Lakanen. Jyrytys on vanhakantainen perinne VVI:llä. Tutkintotilaisuus on nykyisin näytön virallinen nimi ja jyryttäjät ovat arvioijia.

Muistilappu itselle: näyttäminen ei ole tuomareiden tuomarointia, kehitys on oman osaamisen kehittämistä.

Olin ensimmäinen näyttövuorossa. Arvioijat Peero ja Mirja ovat muotokuvaajia, minä taas mainoskuvaaja. Sain palautetta hissukseen. Näyttötutkintomestarina oli taiteilija Jukka Kinanen Pekka Halosen akatemiasta, hänen arvioinnit keskittyivät pääasiallisesti sommitteluun. Tunnelma oli rento ja asiallinen. Sommittelussani on hänen mielestään herkkyyttä ja yksinkertaisuutta Reuna-alueet kaipaavat vielä jossakin kohtaa tarkennusta. Enemmän kun saisin uskallusta ja rohkeutta, sanottiin. Jotakin kuvien sanomaa jouduin avaamaan enemmän. Tunnen Peeron vuosien takaa, siksi kuvien näyttäminen hänelle on aina minusta vähän outoa.

Näyttö on nyt omalta osaltani melkein suoritettu, myöhemmin vielä henkilökohtainen keskustelu. Jännitän vielä päivän opiskelijakavereideni näyttämistä ja jään odottamaan lopullista arviota iltapäivään. Käy siinä miten tahansa, yksi jakso valokuvaajan elämässä on taas ohi.

Valokuvaaja on ammattilainen, joka ei ole koskaan valmis. Luovuus on päättymätön tie.

Osa näytön ennakkotehtävästäni

Visual RAMA/Raisa

Ostitko taas saman sian säkissä?

”Pitäisi suunnitella uudet nettisivut.” sanoo asiakas. ”Okei, millaisia olet ajatellut?” kysyy suunnittelija. ”No, sellaisia näyttävännäköisiä ja toimivia. Pitäisi myös osata niitä itse päivittää.” kuuluu vastaus. Aika tutunkuuloinen keskustelu visuaalisen alan ammattilaiselle. Moni ryhtyykin tuumasta toimeen, miettimättä sen tarkemmin asiakkaan tarpeita ja sivujen funktiota. Kunhan saadaan toiveet täytettyä ja itselle murua rinnan alle.

Vuoden päästä sama asiakas kävelee toiseen puljuun mumisten edellisen suunnittelijan maan rakoon, koska sivut eivät herätä asiakkaissa mielenkiintoa. Tällä kertaa uskotaan ihmeen tapahtuvan ja dadaa, sivujen ilme vaihtuu. Nyt kaikkialla lepää uusia visuaalisia kotkotuksia ja värimaailma on mitä trendikkäin. Ei pitäisi jäädä huomaamatta! Mutta ikävä kyllä oikeasti mikään ei taaskaan ole muuttunut. Ai miksi ei? Koska visuaalisuus ei ole nettisivujen ainoa funktio.

Kuka kertoisi asiakkaalle, että yrityksen www-sivut ovat vain osa sähköistä markkinointia ja niiden toimivuuden eteen pitää tehdä jatkuvasti töitä? Ei riitä, että ne roikkuvat tyhjänpanttina bittiavaruudessa ja viimeinen päivitys on puolen vuoden takaa. Jos asiakas ei sitä itse tajua missä mennään metsään, on suunnittelijan velvollisuus avata suunsa.

Asiakkaalle tehtävän yrityksen nettisivusuunnitelmaan olisi hyvä kuulua myös ohjeistusta markkinoinnista, järkevästä sisällön tuottamisesta, sivujen jatkokäytöstä sekä erilaisten markkinointikeinojen hyödyntämisessä sivujen suhteen. Tämän lisäksi suosittelen lämpimästi räätälöimään jokaiselle asiakkaalle kokonaispalvelupolun juuri hänen tarpeidensa mukaan.

Visuaalisuus on toki edelleen kaikkialla, sielläkin missä markkinointi ja myynti kohtaavat ostajan.

Läsnäolon siedettävä keveys

Onko asian esittämisellä merkitystä siihen miten jotkut asiat menevät jakeluun ja jotkut eivät? Omalla kohdallani läsnäolon tason määrittää selkeästi kyseessä olevan asian mielenkiintoisuusarvo. Silloin kun käsiteltävä asia on ihan plaah, parannan läsnäoloani näkökulman muutoksella. Jos asioihin suhtautuu juuri niin kun asianomainen asian esittää, eivät asiat kehity ja tylsä pysyy tylsänä maailman tappiin saakka. Jos kaikki näkevät sinisen sinisenä se ei tarkoita, että kyseessä on absoluuttinen sininen. Maailma on täynnä sinisen sävyjä ja jotkut eivät näe edes koko sinistä sinisenä.

Kuunteleminen ja puhuminen vaatii läsnäoloa. Ihmisen kaksi korvaa ja yksi suu kertovat luonnon määrittelemän suhteen niiden käytölle – opettelen kuuntelemaan enemmän.

Ihmistuntemus avainsana malliohjaukseen

Valokuvaajan työssä mallin läsnäolo vangitaan kuvattaessa. Useimmat ihmiset jäykistyvät heti kameran nähdessään. Aikamoinen ristiriita heti kärkeen. Miten vapauttaa kuvattava? Vastaus on mielestäni ”se hetki”, oppia kuvaajana fokusoimaan tilanne vain kuvattavan ja kuvaajan ajaksi, luoda luonnollinen hetki, joka tuottaa toivotun lopputuloksen.

Olen nähnyt vuosien saatossa monentasoisia ammattimalleja ja ”suoraan kadulta” tulleita malleja. Jotkut ovat luonnostaan ns. fotogeenisiä ja joidenkin kanssa pitää tehdä himppusen enemmän töitä. Ikinä en voi syyttää mallia huonosta kuvasta, koska kuvaajana työni on nimenomaan ohjata mallia napin painamisen lisäksi. Ohjaaminen ei saa mennä monien minuuttien pönöttämiseksi eikä hukkua teknisen säädön alle.

Oma metodini mallinohjauksessa vaihtelee. Ei ole kultaista nyrkkisääntöä. Toisinaan ohjaaminen vaatii vain pientä rupattelua, täydellistä yhteisymmärryksessä luotua hiljaisuutta ja joskus visualisoitua mielikuvaharjoitusta. Avainsanoina on vain ihmistuntemus ja läsnäolo.

Seuraavan kerran kun sinulla on palaverin paikka tai kuvaustilanne, tarkkaile miten juuri sinä olet läsnä ja miten se vaikuttaa ympäristöösi.

Huomaa läsnäolosi ja kehity.

raisa / VisualRAMA

Visu elää 24/7

Katson kohti, ohitse ja suoraan ihmisten läpi. Tuijotan. Vietän kohtuuttoman pitkiä aikoja kaupoissa. Silmäilen kaikkea, kaunista sekä rumaa, elän visuaalista elämää.

Työskentelen silmilläni. Vangitsen maisemia kameramuistiini. Rakastan Helveticaa ja nauran vedet silmissä Comic Sansille. Vertailen värien sävyeroja, sekä piirretyn viivan linjaa. PANTONE on totuus väreistä.

Kirjoitan jatkossa blogissani työstäni Visual RAMA:ssa, karkkipurkeista sekä shampoopulloista. Ideoin. Olen lähellä ja läsnä, siellä missä silmäni näkevät, kameran takana tsuumaamassa arkea ja juhlaa. Graafinen suunnittelu, valokuvaus sekä markkinointi ovat työtäni.

Tulen designkaapista ulos, olen visu ja rakastan sitä palavaa halua, joka asuu sydämessäni tätä työtä kohtaan. Visu elää 24/7, koska visuaalisuus on kaikkialla.

Flare on kaunis,
raisa/Visual RAMA