Valpurinpäivän saippuakuplia

Vappu taitaa olla juhlittu ja huomenna koittaa arki. Tosin huomenna monien juhlat vielä jatkuvat ja vappu kestääkin yllättäen sunnuntaihin saakka. Toivon malttia siihen pään sekoittamiseen ja ymmärrystä kanssaihmisiä kohtaan.

Aamun karu näky verkkokarvoilla rohkaisin mieleni ja kävin uudestaan lapseni toiveesta Tampereen Keskustorin vapputorilla. Onneksi tällä kertaa silmäni näkivät vapussa muutakin kuin vain sotkua ja sikailua.

Vapputorilla lentelevät isot saippuakuplat piristivät mieltäni kummasti. Hattaraa, ystävyyttä ja lasten pirskahtelevaa naurua. Pienestä ihminen voi ilahtua ja pieni ihminen vielä pienemmästä.

Nostan toki myös hattua tänään kaikille niille ahkerille ihmisille, jotka ovat jaksaneet vapputorilla tehdä työtään aamusta iltaan – työläisten juhlapäivänä.

– Raisa

Kuvat: © Raisa Taurinka / Visual RAMA

Hattaranmyyjä hattarassa.
Hattaranmyyjä hattarassa.
Pallonheittoa.
Pallonheittoa.
Possujuna.
Possujuna.
Pumpattava likumäki.
Pumpattava liukumäki.
Kuva kuvasta.
Kuvaa kuvaamisesta.
Paljon on tavaraa kojussa.
Paljon on tavaraa kojussa.
Iloa.
Torikauppiaiden iloa.
Hattaraa.
Hattaraa.
Oi, nämä olivat kivoja, isoja saippuakuplia.
Oi, nämä olivat kivoja, isoja saippuakuplia.
Tyttö yrittää tarttua kuplaan.
Tyttö yrittää tarttua kuplaan.
Kuplassa.
Kuplassa.
Isoja kuplia.
Isoja kuplia.
On tarkkaa puuhaa tehdä isoa kuplaa.
On se tarkkaa puuhaa tehdä isoa kuplaa.

Vappu – julkista porsastelua ja sikailua

Tampere herää vappupäivän aamuun. Näky on surullinen. Koska yleisestä sikailusta tuli sallittua? Erästä ohikulkijaa lainaten: ”Ajattele. Nämä ovat meidän lapsia.”

Kuvat kertokoon sen, mitä en osaa sanoiksi pukea.

– Raisa

Kuvat: © Raisa Taurinka / Visual RAMA

Kivenheiton päässä poliisilaitokselta.
Kivenheiton päässä poliisilaitokselta. (Edit: Kasvot peitetty kehoituksesta).
Mukulakivet, klo 6.29.
Mukulakivet, klo 6.29.
Koskipuiston aamu, klo 6.34.
Koskipuiston aamu, klo 6.34.
Koskipuisto taipuu painiin.
Koskipuisto taipuu painiin, klo 6.36.
Yleisöäkin saatui.
Yleisöäkin saapui, klo 6.37.
Koskipuisto sotkussa ja sirpaleissa.
Koskipuisto sotkussa ja sirpaleissa, klo 6.41.
Illalla tämä taisi vielä naurattaa.
Illalla tämä taisi vielä naurattaa, klo 6.42.
Melissa, Janin pullo löytyi Pikku Kakkosen puistosta. Ei taidettu ottaa viisaasti.
Melissa, Janin pullo löytyi Pikku Kakkosen puistosta. Ei taidettu ottaa viisaasti, klo 6.45.
Kova siivoaminen edessä.
Kova siivoaminen edessä, klo 6.51.
Vapun reppusaalis.
Koskipuiston ”löytötavarat” jakoon, klo 6.54.
Tästä sen teekkareiden juhlinta taas alkaa.
Tästä se teekkareiden juhlinta taas alkaa, klo 7.00. (Edit: Sain tiedon, että teekkarit aloittivat päivän aamujumpalla klo 7.00. Kameran kellon mukaan kuva otettiin juuri tasan seitsemältä.)
Hyvä pullosaalis.
Hyvä pullosaalis, klo 7.02.
Duunari ja tori.
Duunari ja tori, klo 7.07.
Roskaruoka jäi vain jälkeen.
Roskaruoka jäi vain jälkeen, klo 7.11.
Jospa laittaisi tupakaksi.
Jospa laittaisi tupakaksi, klo 7.13.
Montun syvennyksen siivous.
Montun syvennyksen siivous, klo 7.18.
Ja tästä on hyvä jatkaa juhlintaa.
Tämä jäi, klo 7.21.

Ihmiset, kadut ja valokuvaus

Katsoin dokumentin Vivian Maierista. Liikutuin. Jäin miettimään elämääni ja niin rakasta valokuvausta. Mitä annettavaa minulla voisi olla kuvalle?

Lapsena nolostuin, kun äiti tykkäsi kävellä kaupungilla ja katsella ihmisiä aivan liian pitkin silmäyksin. Nyin häntä hihasta – lähdetään jo. Vuodet vierivät ja omat lapseni ovat alkaneet nykimään hihaani. Meillä on ollut edesmenneen äitini kanssa sama kirous ja lahja, nähdä & katsoa ihmisten silmiin ja sieluun. Haluan jakaa sen näkemyksen kuviini, aitona suoraan elämästä.

Otan jatkossa enemmän kameran mukaan kadulle ja jaan näkemääni täällä, vuoden levossa olleessa blogissani.

– Raisa

Image

Image

Image

Kuvat: © Raisa Taurinka / Visual RAMA

 

 

Luonnonvalon haasteet valokuvauksessa

Opiskelen jatkuvasti valaisua. Studiossa, miljöössä ja kaikkialla. Silmäni hapuilevat jatkuvasti ympärillä esiintyviin valoilmiöihin ja siihen miten valo käyttäytyy.

Valolla on monta luonnetta. Keinovalo on juuri sitä valoa mitä itse sanakin kertoo ja miltä se usein näyttääkin – keinotekoiselta. Keinotekoisen valon tekeminen on teknistä puuhaa, sen oppii tekemällä, mutta luonnon valon vain näkemällä. Studiovalaisu on oma taiteenlajinsa, jonka parissa riittää toki puuhasteltavaa, mutta tällä hetkellä kuvaajana kiinnostavinta on oppia näkemään ja hallitsemaan luonnollisia valoja.

Luonnossa olevan valon näkeminen valokuvaajan silmin ei ole helppoa. Luonnonvalo ei ole stabiili, vaan se elää jatkuvasti. Siinä riittää haasteita. En halua tappaa luonnossa olevaa valoa keinotekoisilla valoilla, joten pyrin aina tilanteen mukaan hyödyntämään valitsevaa valoa valokuvissani ja vain tarvittaessa lisään täytevaloa heijastamalla tai kevyesti jatkamalla luonnonvaloa itse tuotetulla valolla.

Luonnonvalon mielenkiintoisia ilmenemismuotoja

Vastavalo on valoa, joka tulee suoraan kameraan päin. Sen luonne on voimakas ja häikäisevä. Pieni kulman vaihto tai asennon muutos, voivat muuttaa kuvaa ja valon ilmentymistä dramaattisesti. Tässä valossa on voimaa, se luo ja heijastelee flaretta kuviin. Vastavalon kuvaamisessa joko onnistuu tai epäonnistuu, harvemmin näkee välimuotoja.

Korkovalo on usein hallitumpaa kuin vastainen valo, sitä on usein tarkoituksellisesti rajattu tai se tulee pienemmästä lähteestä. Korkovalo on ikään kuin mauste kuvassa, toisin kun dramaattinen vastavalo, joka on usein kuvassa päävalona. Tämän valon näkeminen pitää tulla selkärangasta, jotta sen osaa hyödyntää kuvaushetkessä.

Luonto leikkii valolla, tehden siitä elävän. Läikikäs valo on kaunista, elämän valomaalausta, jossa sattumukselle on tilaa. Joskus silmä saa odottaa, antaa valolle aikaa viipyillä pinnassa ja materiassa. Lapset näkevät usein tätä valoa paremmin kun aikuiset. Heittäytyminen luonnon virtaan auttaa silmää havaitsemaan leikkisää valoa.

Asuin aikoinani vanhassa puutalossa, jossa oli vanhat ikkunaruudut. Voi sitä huoneissa kajastavan valon kauneutta – sisään lankeava suodatettu valo oli ihmeellistä. Vanhan lasin valuvirheet tekivät valosta elävän. Ilman virheitä ei olisi ollut tätä valoa. Ja puut, kasvit ja muut – voit miten ne luovat toisiaan kauniimpia filtteröintejä. Mielikuvitus auttaa tämänkaltaisen elävän läikikkään valon löytämisessä.

Vallitseva valo on voita leivänpäällä, jota ilman ei kuitenkaan kuva maistuisi miltään. Joskus vallitseva valo voi olla kuvan ”se juttu”. Vuorokauden ajat merkitsevät. Sininen hetki ja auringonlaskun aika värjäävät vallitsevaa valoa. Vuodenajat merkitsevät. Talven kovat kirkkaat valot ja heijastelevat luminietokset. Syksyn lämpimät väriloistot. Luoto tarjoaa meille jatkuvasti valon ihmeitä. Meidän pitää vain oppia näkemään ne.

Tartu valon hetkeen.

Visual RAMA/Raisa

Miltä studiovalo näyttää tänään?

Opiskelen valokuvaajan ammattitutkintoa työni ohessa. Kuten monet muutkin opiskelijat VVI:llä, olen tehnyt vuosia valokuvaajan töitä. Toimin myös graafikkona sekä opetan typografiaa ja visuaalista suunnittelua.

Visuaaliviestinnän instituutti on koulu jossa vaaditaan paljon. Entistä tutoriani lainaten ”VVI on Turkka-valokuvauskoulu”. Ei riitä että läpäiset tutkinnot, vaan sinun pitää venyä ja kehittää kuvaasi jatkuvasti. On tiedä olenko hullu vai rakastunut kuvaan niin paljon, että jaksan tätä kaikkea vielä. Palava halu sydämessä ajaa jatkamaan. Haluan tehdä valokuvaa. Siinä kaikki – Davea lainaten – pitääkö sitä selittää tuhansilla sanoilla. Selitän kuvilla.

Tänään 7.9.2011 on VVI:llä käynnissä studiovalokuvauksen näyttö, jota jännitin paljon etukäteen. Pari päivää aiemmin muutama opiskelukaverini oli saanut jyryltä palautetta ja joutuvat täydentämään portfoliotaan seuraavassa näytössä. En omalla valonäkemiselläni ymmärtänyt, mikä heidän folioissaan mättäsi. Jyryssä oli ollut myös eräs kuvaaja, jonka kielenkäyttö oli ollut hyvin pistelijästä. Kritiikin on oltava rakentavaa, josta arvioitava hyötyy.

Palauttaneen anto vaatii osaamista. Tällä kertaa arvioijana ovat Mirja Koivisto, Jukka Kinanen, Peero Lakanen. Jyrytys on vanhakantainen perinne VVI:llä. Tutkintotilaisuus on nykyisin näytön virallinen nimi ja jyryttäjät ovat arvioijia.

Muistilappu itselle: näyttäminen ei ole tuomareiden tuomarointia, kehitys on oman osaamisen kehittämistä.

Olin ensimmäinen näyttövuorossa. Arvioijat Peero ja Mirja ovat muotokuvaajia, minä taas mainoskuvaaja. Sain palautetta hissukseen. Näyttötutkintomestarina oli taiteilija Jukka Kinanen Pekka Halosen akatemiasta, hänen arvioinnit keskittyivät pääasiallisesti sommitteluun. Tunnelma oli rento ja asiallinen. Sommittelussani on hänen mielestään herkkyyttä ja yksinkertaisuutta Reuna-alueet kaipaavat vielä jossakin kohtaa tarkennusta. Enemmän kun saisin uskallusta ja rohkeutta, sanottiin. Jotakin kuvien sanomaa jouduin avaamaan enemmän. Tunnen Peeron vuosien takaa, siksi kuvien näyttäminen hänelle on aina minusta vähän outoa.

Näyttö on nyt omalta osaltani melkein suoritettu, myöhemmin vielä henkilökohtainen keskustelu. Jännitän vielä päivän opiskelijakavereideni näyttämistä ja jään odottamaan lopullista arviota iltapäivään. Käy siinä miten tahansa, yksi jakso valokuvaajan elämässä on taas ohi.

Valokuvaaja on ammattilainen, joka ei ole koskaan valmis. Luovuus on päättymätön tie.

Osa näytön ennakkotehtävästäni

Visual RAMA/Raisa

Valokuva – sielun peili

Kävin pari viikkoa sitten katsomassa Hannes Heikuran näyttelyn. Siitä saakka olen miettinyt ihmisten seassa kulkiessani erästä asiaa. Tai siis tämä ajatus on kyllä pyörinyt päässäni jo vuosia, mutta nyt taas ollut pinnalla enemmän.

En tunne Heikuraa henkilökohtaisesti, enkä ole hänestä paljoa lukenutkaan, mutta kuvia katsoessani ajatukset alkoivat harhailla kuvaajaan. Mitä kuva kertoo kuvaajasta? Kuinka paljon kuvaajan luonne, koettu elämä ja suhtautuminen kuvattavaan vaikuttaa kuvaan?

Lehtikuvauksessa on hyvinkin yleistä, että kuvissa näkyy kuvaajan tyyli. Sitä voidaan jopa pitää eräänlaisena statuksena joidenkin todella tunnettujen kuvaajien kohdalla. Mutta onko dokumentaarinen kuvaus verrattavissa taiteen ilmaisuun? Saako lehtikuvissa näkyä valokuvaajan vahvoja henkilökohtaisia näkemyksiä?

Olen pääasiallisesti työskennellyt aiemmin mainoskuvan parissa, mutta yrittäjäksi ryhtyessäni olen tehnyt myös dokumentaarisia kuvauskeikkoja. Huomaan siirtäväni kuviini arkisen tapani nähdä ”pintaa syvemmälle”.

Kuvasin kesällä Peikkofestareita Tampereella Pispalassa. Kuvia selaillessani huomasin sen taas – olin nähnyt ihmisten tunteen, sen mikä elää pienessä hetkessä ja painanut juuri sillä hetkellä laukaisimesta. Onko se hyvä vai kerronko liikaa kuvalla? Pohdin myös, että miksi dokumentaarisissa kuvissani, jotka ovat kuvattu ihmispaljoudessa löydän aina ne yksinäiset kuvattavat.

Kaksi viikkoa sitten Lasipalatsin käytävällä ajattelin; Hannes Heikura on yksinäinen, kyynisen melankolinen mies, jolla on sarkastinen huumorintaju.

Mitä ihmiset ajattelevat katsellessaan kuviani? Kertovatko kuvaamani kuvat minusta jotakin?

raisa/Visual RAMA