Valpurinpäivän saippuakuplia

Vappu taitaa olla juhlittu ja huomenna koittaa arki. Tosin huomenna monien juhlat vielä jatkuvat ja vappu kestääkin yllättäen sunnuntaihin saakka. Toivon malttia siihen pään sekoittamiseen ja ymmärrystä kanssaihmisiä kohtaan.

Aamun karu näky verkkokarvoilla rohkaisin mieleni ja kävin uudestaan lapseni toiveesta Tampereen Keskustorin vapputorilla. Onneksi tällä kertaa silmäni näkivät vapussa muutakin kuin vain sotkua ja sikailua.

Vapputorilla lentelevät isot saippuakuplat piristivät mieltäni kummasti. Hattaraa, ystävyyttä ja lasten pirskahtelevaa naurua. Pienestä ihminen voi ilahtua ja pieni ihminen vielä pienemmästä.

Nostan toki myös hattua tänään kaikille niille ahkerille ihmisille, jotka ovat jaksaneet vapputorilla tehdä työtään aamusta iltaan – työläisten juhlapäivänä.

– Raisa

Kuvat: © Raisa Taurinka / Visual RAMA

Hattaranmyyjä hattarassa.
Hattaranmyyjä hattarassa.
Pallonheittoa.
Pallonheittoa.
Possujuna.
Possujuna.
Pumpattava likumäki.
Pumpattava liukumäki.
Kuva kuvasta.
Kuvaa kuvaamisesta.
Paljon on tavaraa kojussa.
Paljon on tavaraa kojussa.
Iloa.
Torikauppiaiden iloa.
Hattaraa.
Hattaraa.
Oi, nämä olivat kivoja, isoja saippuakuplia.
Oi, nämä olivat kivoja, isoja saippuakuplia.
Tyttö yrittää tarttua kuplaan.
Tyttö yrittää tarttua kuplaan.
Kuplassa.
Kuplassa.
Isoja kuplia.
Isoja kuplia.
On tarkkaa puuhaa tehdä isoa kuplaa.
On se tarkkaa puuhaa tehdä isoa kuplaa.

Vappu – julkista porsastelua ja sikailua

Tampere herää vappupäivän aamuun. Näky on surullinen. Koska yleisestä sikailusta tuli sallittua? Erästä ohikulkijaa lainaten: ”Ajattele. Nämä ovat meidän lapsia.”

Kuvat kertokoon sen, mitä en osaa sanoiksi pukea.

– Raisa

Kuvat: © Raisa Taurinka / Visual RAMA

Kivenheiton päässä poliisilaitokselta.
Kivenheiton päässä poliisilaitokselta. (Edit: Kasvot peitetty kehoituksesta).
Mukulakivet, klo 6.29.
Mukulakivet, klo 6.29.
Koskipuiston aamu, klo 6.34.
Koskipuiston aamu, klo 6.34.
Koskipuisto taipuu painiin.
Koskipuisto taipuu painiin, klo 6.36.
Yleisöäkin saatui.
Yleisöäkin saapui, klo 6.37.
Koskipuisto sotkussa ja sirpaleissa.
Koskipuisto sotkussa ja sirpaleissa, klo 6.41.
Illalla tämä taisi vielä naurattaa.
Illalla tämä taisi vielä naurattaa, klo 6.42.
Melissa, Janin pullo löytyi Pikku Kakkosen puistosta. Ei taidettu ottaa viisaasti.
Melissa, Janin pullo löytyi Pikku Kakkosen puistosta. Ei taidettu ottaa viisaasti, klo 6.45.
Kova siivoaminen edessä.
Kova siivoaminen edessä, klo 6.51.
Vapun reppusaalis.
Koskipuiston ”löytötavarat” jakoon, klo 6.54.
Tästä sen teekkareiden juhlinta taas alkaa.
Tästä se teekkareiden juhlinta taas alkaa, klo 7.00. (Edit: Sain tiedon, että teekkarit aloittivat päivän aamujumpalla klo 7.00. Kameran kellon mukaan kuva otettiin juuri tasan seitsemältä.)
Hyvä pullosaalis.
Hyvä pullosaalis, klo 7.02.
Duunari ja tori.
Duunari ja tori, klo 7.07.
Roskaruoka jäi vain jälkeen.
Roskaruoka jäi vain jälkeen, klo 7.11.
Jospa laittaisi tupakaksi.
Jospa laittaisi tupakaksi, klo 7.13.
Montun syvennyksen siivous.
Montun syvennyksen siivous, klo 7.18.
Ja tästä on hyvä jatkaa juhlintaa.
Tämä jäi, klo 7.21.

Ihmiset, kadut ja valokuvaus

Katsoin dokumentin Vivian Maierista. Liikutuin. Jäin miettimään elämääni ja niin rakasta valokuvausta. Mitä annettavaa minulla voisi olla kuvalle?

Lapsena nolostuin, kun äiti tykkäsi kävellä kaupungilla ja katsella ihmisiä aivan liian pitkin silmäyksin. Nyin häntä hihasta – lähdetään jo. Vuodet vierivät ja omat lapseni ovat alkaneet nykimään hihaani. Meillä on ollut edesmenneen äitini kanssa sama kirous ja lahja, nähdä & katsoa ihmisten silmiin ja sieluun. Haluan jakaa sen näkemyksen kuviini, aitona suoraan elämästä.

Otan jatkossa enemmän kameran mukaan kadulle ja jaan näkemääni täällä, vuoden levossa olleessa blogissani.

– Raisa

Image

Image

Image

Kuvat: © Raisa Taurinka / Visual RAMA

 

 

Yrittäjyys – elämä on juhla

”Anteeksi päiväkirjani, etten ole kirjoittanut pitkään aikaan”

Niinpä, en ole kirjoittanut blogiini, kuten suunnitelmana oli. Selityksiä löytyy, ollut töitä, ei ole ollut aikaa, kuka tätä oikein edes jaksaa lukea jne. Selittely ei auta mitään. Kannan itse vastuun siitä mitä teen ja siitä mitä jätän tekemättä.

Olen ollut nyt kaksi vuotta yrittäjä ja toisena vuotena päässyt jo voiton puolella. Jippii, pitäisi huutaa. Totta kai olen iloinen, että menestyn. Asialla on myös käänteinen puoli. Mainostan sivuillani, että yritykseni löytää sosiaalisista medioista. ”Me olemme siellä missä ovat kaikki – sosiaaliset mediat ovat tämän päivän markkinointia. Sieltä löydät myös kaikki Visual RAMA:n ajankohtaiset uutiset ja tarjoukset.” Päivitän toki Facebook- ja Twitter-profiileihin suhteellisen ahkerasti. En kuitenkaan päivittäin – sillä minulla on töitä tehtävänä. Marssijärjestys yhden naisen yrityksessä menee niin, että ensi huolehditaan asiakkaat, jonka jälkeen katsotaan mihin aika riittää. Yksin yrittävän aika on rajallinen, on priorisoitava. Blogi raukka on ollut kärsijän roolissa.

Sosiaalisen median strategiasuunnitteluni on muovautunut itsestään hieman erilaiseksi kun suunnitelma oli. Enemmän päivittäisiä pieniä näkökulmia ja harvoin suurempia postauksia. Markkinoinnin kärki on edelleen sama, ole oma itsesi, helposti lähestyttävä, idearikas luonnnonlapsi ja tee työsi hyvin. Olen huomannut käytännössä, että näin tämän naisen puskaradion taajuus kantautuu kauemmaskin.

Työni jakautuu niin, että kuvaan paljon, graafista suunnittelua teen jonkin verran ja opetuspäiviä on muutama kuussa. Silti kaipaan kirjoittamista ja asioiden katsomista subjektiivisesti – kaipaan näkökulmien jakamista. Ehkä ryhdistäydyn kirjoittamaan, ehkä en. Lupaa en mitään.

Kuinka paljon yrittäjä voi kertoa itsestään sosiaalisessa mediassa? Päädyin siihen tänään, että tässä tapauksessa kerron miksi priorisointijärjestys on muuttunut. Nuorin tyttäreni menetti yllättäen isänsä siihen aikoihin, kun olen tänne viimeksi kirjoittanut. Nyt ollaan jo voiton puolella.

Perhe, se menee työn edelle. Elämä kun on – kuten Samuli Putro laulaa – juhla.

Image

Elämä on juhla 

Muhkuraisen sängyn kautta
Lipui lantioiden lautta
Reittiä epätasaista, voi nuoren parin onnea
Lapsi syntyi vihdoinkin tuo täyttymysten helistin
Elämä on juhla

Lapsuus nyt se ainoa kuin naarmu polvitaipeessa
Vain puhallus ja pois se on
Saapuu nuoruus levoton
Kuinka joka solulla voi kannatella kipua
Elämä on juhla

Valkolakki märkänä kun juoksee kädet ylhäällä
Ja huutaa ”Helou vapaus!” Niin tähän suoran leikkaus
Lasket muuttolaatikon ja naapurusto hahmoton
Elämä on juhla

Voi luoja kuinka kaunis olet, rakastunut juuri eilen
Ihmeellisen hehkuva te kohtasitte kadulla
Kaksi eroon joutunutta planeettaa niin kauas mutta
Elämä on juhla
Elämä on juhla

Opintojen loppusilaus
Häät ja suuren kakun leikkaus
Riisi kirkonportailla ja kuukausien riitoja
Pettymysten kihlarengas vyöryy ylämäkeenkin kas
Elämä on juhla

Muhkuraisen sängyn kautta
Lipui lantioiden lautta
Reittiä epätasaista, voi itkeä myös onnesta
Pappi kastoi esikoisen
Paremmin nyt laittaa voi en
Elämä on juhla (3x)

Sitten seuraa otos julma
Keski-ikään tulokulma näyttää liian jyrkältä
Ja sut voi ylipyyhkäistä
On tulokkaiden karsina ja sopimukset katkolla
Elämä on juhla

Katse siirtyy kauemmas
Näet lapsenlapses otteissa tuttua päättäväisyyttä
On jouluaatto yhdessä
Avaat kaksi pakettia ja katsot muita aikuisia
Elämä on juhla

Nyt vanhuus vierii sillalla kuin kolikko tai tupakka
Ja sanotaan et kuolema on kauppamies ja taitava
Kun sitten poistuu varmistin pois henkäys viimeisin
Elämä on juhla
Elämä on juhla

-Samuli Putro-

Uusi päivä se on tänäänkin,
Raisa

Luonnonvalon haasteet valokuvauksessa

Opiskelen jatkuvasti valaisua. Studiossa, miljöössä ja kaikkialla. Silmäni hapuilevat jatkuvasti ympärillä esiintyviin valoilmiöihin ja siihen miten valo käyttäytyy.

Valolla on monta luonnetta. Keinovalo on juuri sitä valoa mitä itse sanakin kertoo ja miltä se usein näyttääkin – keinotekoiselta. Keinotekoisen valon tekeminen on teknistä puuhaa, sen oppii tekemällä, mutta luonnon valon vain näkemällä. Studiovalaisu on oma taiteenlajinsa, jonka parissa riittää toki puuhasteltavaa, mutta tällä hetkellä kuvaajana kiinnostavinta on oppia näkemään ja hallitsemaan luonnollisia valoja.

Luonnossa olevan valon näkeminen valokuvaajan silmin ei ole helppoa. Luonnonvalo ei ole stabiili, vaan se elää jatkuvasti. Siinä riittää haasteita. En halua tappaa luonnossa olevaa valoa keinotekoisilla valoilla, joten pyrin aina tilanteen mukaan hyödyntämään valitsevaa valoa valokuvissani ja vain tarvittaessa lisään täytevaloa heijastamalla tai kevyesti jatkamalla luonnonvaloa itse tuotetulla valolla.

Luonnonvalon mielenkiintoisia ilmenemismuotoja

Vastavalo on valoa, joka tulee suoraan kameraan päin. Sen luonne on voimakas ja häikäisevä. Pieni kulman vaihto tai asennon muutos, voivat muuttaa kuvaa ja valon ilmentymistä dramaattisesti. Tässä valossa on voimaa, se luo ja heijastelee flaretta kuviin. Vastavalon kuvaamisessa joko onnistuu tai epäonnistuu, harvemmin näkee välimuotoja.

Korkovalo on usein hallitumpaa kuin vastainen valo, sitä on usein tarkoituksellisesti rajattu tai se tulee pienemmästä lähteestä. Korkovalo on ikään kuin mauste kuvassa, toisin kun dramaattinen vastavalo, joka on usein kuvassa päävalona. Tämän valon näkeminen pitää tulla selkärangasta, jotta sen osaa hyödyntää kuvaushetkessä.

Luonto leikkii valolla, tehden siitä elävän. Läikikäs valo on kaunista, elämän valomaalausta, jossa sattumukselle on tilaa. Joskus silmä saa odottaa, antaa valolle aikaa viipyillä pinnassa ja materiassa. Lapset näkevät usein tätä valoa paremmin kun aikuiset. Heittäytyminen luonnon virtaan auttaa silmää havaitsemaan leikkisää valoa.

Asuin aikoinani vanhassa puutalossa, jossa oli vanhat ikkunaruudut. Voi sitä huoneissa kajastavan valon kauneutta – sisään lankeava suodatettu valo oli ihmeellistä. Vanhan lasin valuvirheet tekivät valosta elävän. Ilman virheitä ei olisi ollut tätä valoa. Ja puut, kasvit ja muut – voit miten ne luovat toisiaan kauniimpia filtteröintejä. Mielikuvitus auttaa tämänkaltaisen elävän läikikkään valon löytämisessä.

Vallitseva valo on voita leivänpäällä, jota ilman ei kuitenkaan kuva maistuisi miltään. Joskus vallitseva valo voi olla kuvan ”se juttu”. Vuorokauden ajat merkitsevät. Sininen hetki ja auringonlaskun aika värjäävät vallitsevaa valoa. Vuodenajat merkitsevät. Talven kovat kirkkaat valot ja heijastelevat luminietokset. Syksyn lämpimät väriloistot. Luoto tarjoaa meille jatkuvasti valon ihmeitä. Meidän pitää vain oppia näkemään ne.

Tartu valon hetkeen.

Visual RAMA/Raisa

Toisena päivänä maailman ongelmat ratkaistiin – tai sitten ei

NBF:n toisena päivänä oli aamulla tarjolla ohjattua liikuntaa. Vietin ajan opiskelijaystävänäni aamiaispöydän ääressä jutellen valokuvauksesta. Liikunta on toki hyväksi, mutta hieman outoa olisi ollut tehdä sitä foorumin osallistujien kanssa. Paikalla oli ollut vain kourallinen ryhmäliikuntaan osallistujia – harmi. Taukojumppa olisi kyllä tehnyt päivänmittaan poikaa.

Ensimmäiseksi Suomen yrittäjäyhteisö palkitsi vuoden vastuullisen johtajan. St1 toimitusjohtaja Mika Wiljanen sai kyseisen tittelin. Hienoa olisi ollut, jos joku olisi vielä referoinut, miksi palkinto meni nimenomaan kyseiselle herralle.

Päivän ajatuksia herätteli käyntiin Yhdysvaltain Suomen suurlähettiläs Bruce Oreckin puheenvuorollaan. Hän tiputti heti aamutuimaan pommin, joka ylitti uutiskynnykset. USA rakentaa Suomeen suurlähetystön kylkeen innovaatiokeskuksen, missä on tarkoitus kehitellä uusia ympäristöystävällisiä energiamuotoja USA Nawyn käyttöön. Loistava uutinen, joskin idealla on myös poliittiset tarkoitusperät. Öljystä on päästävä eroon. Karismaattinen ja raamikas kaveri tuo Bruce Oreck, jolla on esiintymisvarmuutta yllin kyllin. Oikea keynote -puhuja ympäristöaisoissa *Hän on perustanut ilmaston lämpenemistä kiihdyttävien hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen tähtäävän Zero Carbon Initiative -järjestön.

 Oreck oli etukäteen haastateltu foorumin personalbookiin. Kirja olinkin oiva keksintö markkinointimateriaaliksi ja hyötykäyttöön muistiinpanoille. Tosin joskus salissa oli niin pimeää, että kirjoittaminen oli mahdotonta. Esittelyt olivat hyvät ja muutkin artikkelit mielenkiintoisia.

 Joskus olisi hyvä, että turkulaiset eivät sanoisi mitään, kuten prosenttilukuja ja tai imitoisi poliitikkoja. Myötähäpeän määrää oli mittaamaton, kun *Porkka hypetti Sauli Niinistön lavalle presidentti gallupluvuilla. Olin aistivinani myös Niinistön olevan hieman vaivaantunut asiasta.

Ninistö on verkalleen puhuva mies, joka heittelee näppäryyksiä lauseidensa perään. Puheessaan hän kävi Suomen sukupolvihistoriaa läpi. Me olemme ensimmäinen sukupolvi, joka perii vaurautta ja myös sukupolvi, joka perii syrjäytymistä. Ja vielä pitäisi tehdä lisää lapsia, vaikka emme pysty huolehtimaan näistäkään. Niinistö peräänkuulutti myös vastuuta. Ajankohtaisen esimerkki löytyi Matti Apusen Helsingin sanomissa käynnistämään kasvatuskeskusteluun viittaamisella. Joskin jäin miettimään, että mehän olimme Jyväskylässä.

Pysäyttävä ajatus oli hänen viimeinen huomionsa. Länsimainen ihminen ei ymmärrä tyhjää tilaa. Sitä olen myös itsekin pohtinut taidehistoriaan perehtyessäni. Paljon on meillä mielestäni vielä opittavaa idän kulttuureista.

Uljas Valkeinen haastatteli vielä Niinistöä, kuten oli tehnyt edellisenä päivänä myös Esko Ahon kohdalla. Pinnalle nousi tiimityö ja sen heikkoudet. Vastuun käsitys hämärtyy.

Sitten olikin vuorossa Nokian Jorma Ollilan ”dream teamin” vakkarijäsen Anssi Vanjoki. Hänen tapansa olla ja esiintyä oli hyvin varmaa ja tarkoin harkittua. Pieni vilkaisu foorumin kirjaan kertoo hänen nykyisin istuvan Amer Soprtsin hallituksessa sekä bisnesenkelinä.

Kokonaisuus oli hyvin paljon kaupallisuuteen ja tuloksellisuutteen liittyvä rypistys. Myyntiin liittyviä vinkkejä sekä organisaatioiden toimivuutta koskevia esimerkkejä. Hienoja ja arvokkaita asioita monelle, jotka painivat epäterveiden henkilöstörakenteiden kanssa. Asian sisäistäminen vaatisi enemmän kun vain pintaraapaisun, jotta oltaisiin syvällä aiheessa. Mikään ei ole pysyvää, kaikki muuttuu. Meidän pitää kuunnella nuoria, heidän arvot vievät meitä eteenpäin. Pakko on paras paimen.

Aika oli taas ravita fyysistä kehoa. Tarjolla oli verkostoitumislounas. Ei voi sanoa kun iso HUH. Aikamoinen viidakko ja sattumankauppaa kenen pöytään istahdit. Seuraavalle vuodelle vinkiksi, että yritysten toimialat kannattaa kirjoittaa myös pöytäkarttaan. Tilaamani kasvisruoka oli hyvää ja leppoisaa juttuseuraakin löytyi. Vesi tarjoiltiin edelleen kertakäyttömukeista. Olin valmis seuraavaan koitokseen.

Jari Sarasvuo ei taida pettää ikinä kuulijaansa. Tälläkin kertaa hän oli hyvin valmistautunut ja räätälöinyt puhuttavansa huolella. Teemana oli pyhän äärelle pysähtyminen. Setti alkoi Pauli Karin Al Gorelle säveltämällä ja soittamalla kappaleella. Sali hiljeni.

Jari kertasi tähänastiset puhujat ja heidän esiintymisensä. Huokaisin helpotuksesta kun hän antoi Korholan esiintymisestä suoraa palautetta. Ei siis tarvinnut ajatella, että puhujat pelaavat samaan pussiin. Luokaton on aina luokaton. Dialogin tarkoitus on turvallisesti törmäyttää. Alf Rehn sai puolestaan kehuja ongelmien maalailusta ja Pekka Himanen on Jarinkin mukaan androgyyni nero. Al Gore taas taistelee taikauskoa vastaan.

Jarin mukaansatempaavasta aloituksesta jäi mieleen, että pahuus on tietämättömyyttä, luonto estää luonnetta ja mielenterveysongelmat ovat vastuuttomuuden tiloja. Irrallisia ajatuksia, joihin oli kyllä kokonaisuus esillä. Jäin kuutelemaan ja muistiinpanot unohtuivat, mutta sehän taitaa olla vain merkki esiintyjän hyvästä kokonaisuudesta.

Luopuminen on prosessi, uhraus pyhän edessä.
Luovuus parantaa asioiden tilaa. Se syntyy, kun yksilö poikkeaa totutusta ja dokumentoi asian.
Luottamus. Joskus vaatii epämukavuustason ulkopuolisia kanssakäymisiä.Ja kaikki on kiinni vapaasta tahdosta.

Pitää tehdä konkreettinen päätös. Strategia syntyy, se ei ole kiinni vapaasta tahdosta. Opiskele, lue, kokeile, leiki, ideoi. Unelmoi, kynä, kalenteri ja lapio kädessä.

Sarsvuon mukaan meillä on viisi pirullista ongelmaa. 1) ilmasto 2) nuoret (huimia lukuesimerkkejä nuorten syrjäytymisestä) 3) vanhukset (kuka huolehtii, mistä resurssit) 4) toimeentulo 5) mielenterveys (hyvevaje).

Ratkaisumalleja on olemassa. Liikunta on hyvästä. Tutkimustuloksia on olemassa ongelmallisten lasten testiryhmästä. Ravinto on valintakysymys. Terveet elämäntavat auttavat. Ja paljon muuta. Vastuullisuus on elämän ratkaisu.

Enää oli jäljellä Les Brown, yksi maailman johtavista motivaatiovalmentajista. Omaan elämänhistoriaan pohjautuva ”tuhkimotarina” johdatti mielenkiintoisesti esiintymistä. Lapsena oppimisvaikeuksista kärsinyt ja aikuisena syöpää sairastanut Les on karismaattinen mies, jolla on syvä ääni. Siinä oli mihin perustaa puheensa.

Amerikkalainen mukaansatempaava tyyli. Yleisön hurmio tavoitteena. Suomipoika lämpenee hitaasti, allekirjoittanut keskittyi ja unohti kirjoittaa taas muistiinpanoja. Oikeastaan voisin sanoa että Les Brown on ennen kaikkea kokemus, jota ei voi kirjoittaa ylös, se pitää nähdä, kuulla ja melkein haistaa ja maistaa. Ei ole suomessa vastaavaa puhujaa. Uskon, että hänen tyylinsä uppoaa erityisesti amerikkalaiseen yleisöön.

Muutama kohta hänen opeistaan kuitenkin tässä. Jos teet sitä mikä on helppoa elämässä on elämäsi hankalaa, jos teet sitä mikä on hankalaa on elämäsi helppoa. Mieti valitessasi seuraa. Mitä tämä ryhmä tekee minulle? Etsi ihmiset, joilla on sama intohimo ja unelma.

Les Brown ei ollut yksin, kaksi muuta puhujaa vuorotteli hänen kanssaan lauteilla. Hänellä oli mukanaan terveyteen ja elämäntapakonsultointiin erikoistunut Dr Julie van Putten sekä “The Voice of Inspiration” Clifton Anderson MBA. Loistavia puhujia kumpainenkin myös. Suosittelen etsimään käsiin heidän kaikkien videoita ja kuuntelemaan. Referoitu keynote -puhe ei ole koskaan sama kuin aito esitys.

Foorumi oli nyt päättynyt. Tiedostin, että haluan kehittyä, oppia uutta, inspiroitua pienistä elämän ihmeistä. Päätin luvata itselleni, että opin vielä jotakin uutta. Rakastaa.

Olin iloinen, minä pieni erilainen hihhuli olin kasvanut aikuiseksi, jolla oli samat arvot kuin muillakin yrittäjillä. Tai noh, eihän minun arvoni olleet mihinkään muuttuneet, vaan elämä ja ihmiset olivatkin muuttunut minun arvojeni kaltaisiksi.

Visual RAMA / Raisa 

NBF:n toisena päivänä oli aamulla tarjolla ohjattua liikuntaa. Vietin ajan opiskelijaystävänäni aamiaispöydän ääressä jutellen valokuvauksesta. Liikunta on toki hyväksi, mutta hieman outoa olisi ollut tehdä sitä foorumin osallistujien kanssa. Paikalla oli ollut vain kourallinen ryhmäliikuntaan osallistujia – harmi. Taukojumppa olisi kyllä tehnyt päivänmittaan poikaa.

Ensimmäiseksi Suomen yrittäjäyhteisö palkitsi vuoden vastuullisen johtajan. St1 toimitusjohtaja Mika Wiljanen sai kyseisen tittelin. Hienoa olisi ollut, jos joku olisi vielä referoinut, miksi palkinto meni nimenomaan kyseiselle herralle.

Päivän ajatuksia herätteli käyntiin Yhdysvaltain Suomen suurlähettiläs Bruce Oreckin puheenvuorollaan. Hän tiputti heti aamutuimaan pommin, joka ylitti uutiskynnykset. USA rakentaa Suomeen suurlähetystön kylkeen innovaatiokeskuksen, missä on tarkoitus kehitellä uusia ympäristöystävällisiä energiamuotoja USA Nawyn käyttöön. Loistava uutinen, joskin idealla on myös poliittiset tarkoitusperät. Öljystä on päästävä eroon. Karismaattinen ja raamikas kaveri tuo Bruce Oreck, jolla on esiintymisvarmuutta yllin kyllin. Oikea keynote -puhuja ympäristöaisoissa *Hän on perustanut ilmaston lämpenemistä kiihdyttävien hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen tähtäävän Zero Carbon Initiative -järjestön.

 Oreck oli etukäteen haastateltu foorumin personalbookiin. Kirja olinkin oiva keksintö markkinointimateriaaliksi ja hyötykäyttöön muistiinpanoille. Tosin joskus salissa oli niin pimeää, että kirjoittaminen oli mahdotonta. Esittelyt olivat hyvät ja muutkin artikkelit mielenkiintoisia.

 Joskus olisi hyvä, että turkulaiset eivät sanoisi mitään, kuten prosenttilukuja ja tai imitoisi poliitikkoja. Myötähäpeän määrää oli mittaamaton, kun *Porkka hypetti Sauli Niinistön lavalle presidentti gallupluvuilla. Olin aistivinani myös Niinistön olevan hieman vaivaantunut asiasta.

Ninistö on verkalleen puhuva mies, joka heittelee näppäryyksiä lauseidensa perään. Puheessaan hän kävi Suomen sukupolvihistoriaa läpi. Me olemme ensimmäinen sukupolvi, joka perii vaurautta ja myös sukupolvi, joka perii syrjäytymistä. Ja vielä pitäisi tehdä lisää lapsia, vaikka emme pysty huolehtimaan näistäkään. Niinistö peräänkuulutti myös vastuuta. Ajankohtaisen esimerkki löytyi Matti Apusen Helsingin sanomissa käynnistämään kasvatuskeskusteluun viittaamisella. Joskin jäin miettimään, että mehän olimme Jyväskylässä.

Pysäyttävä ajatus oli hänen viimeinen huomionsa. Länsimainen ihminen ei ymmärrä tyhjää tilaa. Sitä olen myös itsekin pohtinut taidehistoriaan perehtyessäni. Paljon on meillä mielestäni vielä opittavaa idän kulttuureista.

Uljas Valkeinen haastatteli vielä Niinistöä, kuten oli tehnyt edellisenä päivänä myös Esko Ahon kohdalla. Pinnalle nousi tiimityö ja sen heikkoudet. Vastuun käsitys hämärtyy.

Sitten olikin vuorossa Nokian Jorma Ollilan ”dream teamin” vakkarijäsen Anssi Vanjoki. Hänen tapansa olla ja esiintyä oli hyvin varmaa ja tarkoin harkittua. Pieni vilkaisu foorumin kirjaan kertoo hänen nykyisin istuvan Amer Soprtsin hallituksessa sekä bisnesenkelinä.

Kokonaisuus oli hyvin paljon kaupallisuuteen ja tuloksellisuutteen liittyvä rypistys. Myyntiin liittyviä vinkkejä sekä organisaatioiden toimivuutta koskevia esimerkkejä. Hienoja ja arvokkaita asioita monelle, jotka painivat epäterveiden henkilöstörakenteiden kanssa. Asian sisäistäminen vaatisi enemmän kun vain pintaraapaisun, jotta oltaisiin syvällä aiheessa. Mikään ei ole pysyvää, kaikki muuttuu. Meidän pitää kuunnella nuoria, heidän arvot vievät meitä eteenpäin. Pakko on paras paimen.

Aika oli taas ravita fyysistä kehoa. Tarjolla oli verkostoitumislounas. Ei voi sanoa kun iso HUH. Aikamoinen viidakko ja sattumankauppaa kenen pöytään istahdit. Seuraavalle vuodelle vinkiksi, että yritysten toimialat kannattaa kirjoittaa myös pöytäkarttaan. Tilaamani kasvisruoka oli hyvää ja leppoisaa juttuseuraakin löytyi. Vesi tarjoiltiin edelleen kertakäyttömukeista. Olin valmis seuraavaan koitokseen.

Jari Sarasvuo ei taida pettää ikinä kuulijaansa. Tälläkin kertaa hän oli hyvin valmistautunut ja räätälöinyt puhuttavansa huolella. Teemana oli pyhän äärelle pysähtyminen. Setti alkoi Pauli Karin Al Gorelle säveltämällä ja soittamalla kappaleella. Sali hiljeni.

Jari kertasi tähänastiset puhujat ja heidän esiintymisensä. Huokaisin helpotuksesta kun hän antoi Korholan esiintymisestä suoraa palautetta. Ei siis tarvinnut ajatella, että puhujat pelaavat samaan pussiin. Luokaton on aina luokaton. Dialogin tarkoitus on turvallisesti törmäyttää. Alf Rehn sai puolestaan kehuja ongelmien maalailusta ja Pekka Himanen on Jarinkin mukaan androgyyni nero. Al Gore taas taistelee taikauskoa vastaan.

Jarin mukaansatempaavasta aloituksesta jäi mieleen, että pahuus on tietämättömyyttä, luonto estää luonnetta ja mielenterveysongelmat ovat vastuuttomuuden tiloja. Irrallisia ajatuksia, joihin oli kyllä kokonaisuus esillä. Jäin kuutelemaan ja muistiinpanot unohtuivat, mutta sehän taitaa olla vain merkki esiintyjän hyvästä kokonaisuudesta.

Luopuminen on prosessi, uhraus pyhän edessä.
Luovuus parantaa asioiden tilaa. Se syntyy, kun yksilö poikkeaa totutusta ja dokumentoi asian.
Luottamus. Joskus vaatii epämukavuustason ulkopuolisia kanssakäymisiä.Ja kaikki on kiinni vapaasta tahdosta.

Pitää tehdä konkreettinen päätös. Strategia syntyy, se ei ole kiinni vapaasta tahdosta. Opiskele, lue, kokeile, leiki, ideoi. Unelmoi, kynä, kalenteri ja lapio kädessä.

Sarsvuon mukaan meillä on viisi pirullista ongelmaa. 1) ilmasto 2) nuoret (huimia lukuesimerkkejä nuorten syrjäytymisestä) 3) vanhukset (kuka huolehtii, mistä resurssit) 4) toimeentulo 5) mielenterveys (hyvevaje).

Ratkaisumalleja on olemassa. Liikunta on hyvästä. Tutkimustuloksia on olemassa ongelmallisten lasten testiryhmästä. Ravinto on valintakysymys. Terveet elämäntavat auttavat. Ja paljon muuta. Vastuullisuus on elämän ratkaisu.

Enää oli jäljellä Les Brown, yksi maailman johtavista motivaatiovalmentajista. Omaan elämänhistoriaan pohjautuva ”tuhkimotarina” johdatti mielenkiintoisesti esiintymistä. Lapsena oppimisvaikeuksista kärsinyt ja aikuisena syöpää sairastanut Les on karismaattinen mies, jolla on syvä ääni. Siinä oli mihin perustaa puheensa.

Amerikkalainen mukaansatempaava tyyli. Yleisön hurmio tavoitteena. Suomipoika lämpenee hitaasti, allekirjoittanut keskittyi ja unohti kirjoittaa taas muistiinpanoja. Oikeastaan voisin sanoa että Les Brown on ennen kaikkea kokemus, jota ei voi kirjoittaa ylös, se pitää nähdä, kuulla ja melkein haistaa ja maistaa. Ei ole suomessa vastaavaa puhujaa. Uskon, että hänen tyylinsä uppoaa erityisesti amerikkalaiseen yleisöön.

Muutama kohta hänen opeistaan kuitenkin tässä. Jos teet sitä mikä on helppoa elämässä on elämäsi hankalaa, jos teet sitä mikä on hankalaa on elämäsi helppoa. Mieti valitessasi seuraa. Mitä tämä ryhmä tekee minulle? Etsi ihmiset, joilla on sama intohimo ja unelma.

Les Brown ei ollut yksin, kaksi muuta puhujaa vuorotteli hänen kanssaan lauteilla. Hänellä oli mukanaan terveyteen ja elämäntapakonsultointiin erikoistunut Dr Julie van Putten sekä “The Voice of Inspiration” Clifton Anderson MBA. Loistavia puhujia kumpainenkin myös. Suosittelen etsimään käsiin heidän kaikkien videoita ja kuuntelemaan. Referoitu keynote -puhe ei ole koskaan sama kuin aito esitys.

Foorumi oli nyt päättynyt. Tiedostin, että haluan kehittyä, oppia uutta, inspiroitua pienistä elämän ihmeistä. Päätin luvata itselleni, että opin vielä jotakin uutta. Rakastaa.

Olin iloinen, minä pieni erilainen hihhuli olin kasvanut aikuiseksi, jolla oli samat arvot kuin muillakin yrittäjillä. Tai noh, eihän minun arvoni olleet mihinkään muuttuneet, vaan elämä ja ihmiset olivatkin muuttunut minun arvojeni kaltaisiksi.

Visual RAMA / Raisa 


Yrittäjä kantaa vastuun tulevaisuudesta

Suomen yrittäjäyhteisö järjesti Nordic Business Forumin 30.9-1.10.2011 Jyväskylän Messu- ja kongressikeskus Paviljongissa. Olin paikalla tarkkakorvaisena kuten moni muukin Suomen yrittäjä. Taisi meitä olla paikalla reippaasti yli 1500 ja opiskelijoita vielä paljon päälle.

Visuaalisena ihmisenä tarkkailin myös kaikkea sitä mitä normaali pulliainen ei huomaa. Voisin lähteä ruotimaan powerpointtien linjatonta typografiaa tai niiden keskitetyn tylsää asemointia, mutta jätän sen tällä kertaa, koska ymmärrän, että tapahtuman järjestävät nuoret yrittäjät eivät ole olleet Rouva Fontin opissa kuten allekirjoittanut. Nyt tärkeintä oli sisältö ja puhujat.

Teemana oli Tuottava Vastuullisuus. Ympäripyöreitä sanoja joiden taakse voi piilottaa mitä tahansa ja jotka eivät kerro oikeastaan mitään. Jari Sarasvuo kommentoikin puheenvuorossaan nimen ontuvuutta – kyllä, niinhän se oli.

Viime vuoteen verrattuna tapahtumaan oli satsattu. Juontajana toimi Turun oma poika Janne Porkka. Välillä tuli kyllä pieni myötähäpeän tunne hänen spiikeistään. Minun tamperelainen luonne ei dissaa muita, turkulainen huumori taas näyttää niihin pohjautuvan. Vedetään siis köyttä edelleen.

Musapuoli oli hanskassa. Kitara ja mies aloittivat tapahtuman. Suomen euroviisutoivo viime kerralta Paradise Oscar tunnelmoi valojen ja savukoneen tahdissa – herkkä heppu. Sanoma toimi. Flyygeli oli myös lavalla. Se takasi laadukasta elävää taustamusaa väliajoilla – Pauli Kari viihdytti kauniisti.

Puhujien valintaan oli perehdytty. Odotin mielenkiinnolla paria esiintyjää ja epäilevästi muutamaa. Heistä osa ylitti odotukset ja osa olisi voinut miettiä esiintymistään hieman enemmän. Eija-Riitta Korhola, väitöskirjaa tekevä fiksu nainen, mutta anteeksi kielenkäyttöni, ei kukaan halua nähdä lavalla vittuuntunutta naista, joka lukee kalvosulkeisia ääneen. Myös asuvalintaan olisi voinut kiinnittää huomiota. Rintojen kohdalle sijoitetut pienet läpälliset rintataskut eivät vaan aina toimi katseenvangitsijana muuten yksinkertaisessa neuleessa. Paneelikeskustelulle hyvää provosoivaa puhetta, mutta missä tunne ja missä sydän Eija-Riitta.

Kun risut tuli annettua heti kärkeen, laitetaan myös ruusukimppuja menemään. Kaksi oli ylitse muiden. Alf Rehn, jonka ajatuksiin taisin palavasti rakastua ja Pekka Himanen – voiko kukaan kertoa asiaansa paremmin.

Tapahtuman puhujana aloitti luonnollisesti tapahtuman järjestäjä Hans-Peter Siefen. Esiintyminen oli selkeästi kehittynyt viime vuodesta. Kaveri oli enemmän oma itsensä, hieman puheissaan takelteleva pojankloppi, joka on hypännyt suuriin saappaisiin ja klopsottelee sujuvasti peterpanimaisesti niillä eteenpäin. Imagoa on mietitty. Teemana oli yrittäminen ja yrittäjähenkisyys. Vapaaehtoistyö nousi myös esille. Inspiration for two -hanke esiteltiin. Suomen yrittäjäyhteisö kouluttaa jatkossa nuoria opiskelijoita suhteessa siihen määrään verrattuna, mitä heidän tapatumissaan tulee olemaan ihmisiä paikalla. Hieman jäi epäselväksi miten tämä tapahtuu ja lyödäänkö tässä nyt vain kärpäsiä yhdellä iskulla. Hieno ajatus tietenkin.

Seuraavaksi vuoroon asteli Esko Aho. Hänellä oli selkeästi vapaampi tyyli kun politiikka-aikoinaan. Vieläkin olen huomaavinani hänen esiintymisessä pientä laskelmointia ja harjoiteltua käyttäytymistä. Opituista tavoista on seitsemän kertaa vaikeampi päästä eroon kun oppia uutta. Hänen pääteemanaan oli ”shered value” – yhteisten arvojen kautta vaikuttaminen, missä kaikki voittavat. Ajatus ponnistaa Harwardin yliopistosta, joten vakaata ja varmaa tietä mentiin. Aho haki myös käytännön esimerkkejä Nokiasta, mikä oli toki luonnollista. On helppoa kehottaa olemaan yhteisvastuullinen, mutta miten kummassa saada nuoret kiinnostumaan yhteiskunnasta, mietin itsekseni. Maailma ei ole reilu, pienet yrittäjät ovat luupin alla ja isoja ei valvota tarpeeksi, jäi mieleen myös Ahon puheenvuorosta.

Ahon kolme kovaa ajatusta olivat 1) yhteisvastuu 2) vastustus on merkki jostakin hyvästä 3) mitään ei synny ilman hikeä.

Lounasaika tuli väliin sopivasti – ah ihanaa ruokaa. Salaattia posliinilautaselta ja vettä kertakäyttömukeista. Kestävä kehitys ei siis kohdannut ihan joka sektorilla. Verkostoitumista itsenäisesti. Tai olinhan saanut erivärisiä tarratäppiä passiini laitettavaksi, mutta eihän ne oikein toimineet. Hieno yritys kuitenkin. Messuosastoilla en pahemmin kiertänyt, mietin vain mikä niiden funktio todella oli tapahtumassa ja miten näytteille asettajat tapahtumasta hyötyivät.

Seuraavan puolen tunnin olisin mieluummin lukenut monisteesta, kun kuunnellut Korholan papatusta ilmastopolitiikasta. Ohihan tuollainen meni, vaikka oikeasti yritin kuunnella. Liiallinen informaatiotulva. Kirjoitin muistiinpanoihin: googlaa, mitä se Eija-Riitta oikein tutkii. Onneksi seuraavan paneelikeskustelun osallistujat olivat perehtyneet asiaan ja tiedossa olikin mukavan munakasta keskustelua jo. PwC:n yritysvastuujohtajan Sirpa Juutisen mielipiteitä olisin kuunnellut mielelläni lisää, mutta kansanedustaja Mauri Pekkarisen voimakkaat mielipiteet jyräsivät heti ensimetreillä keskustelulle kissanhännänvetomaisen luonteen. No, ainakaan kaikki eivät olleet samaa mieltä. Ihmisellä on on kaksi korvaa ja yksi suu. Niiden määrästä voi päätellä toki elinten suhteellisen käyttötarkoituksen. Missä olivat ympäristöjärjestön edustajat keskustelusta?

Kestävä kehitys – yhteisvastuu – ympäristövastuu. Plaah – aika kuivaa hapatusta. Missä on tunne ja sydämenpalo?

Seuraavaksi lauteille asteli Alf Rehn. Voi että mikä mies! Olin aivan myyty. Voiko kukaan kuiskia mikkiin näin kauniisti verbaalisia kauhuskenaarioita maalatessaan? Tiedän nyt, että Rehn haluaa syödä pihviä, mutta ei voi sitä tehdä. Hän vihaa sinisiä meriä ja helppo ratkaisu on aina ongelma. Hän kaipasi innovaatiota pelastamaan maailmaa ja minä juuri samaisella hetkellä hauskasti lavalla liikkuvaa miestä kertomaan minulle elämän tarkoituksen. Olin varma, että Alf Rehn myös tietää sen.

Suomalainen järjen ja tiedon kulttuuri ei anna mahdollisuuksia. Pitää ottaa riskejä. Kevät on lyhyt – kaikkea voi sanoa & puhua ja tehdä mitä haluttaa ja lopussa selviää pääjuoni. Tälli. Tartu hetkeen – heitä itsesi peliin. Vesijalanjäki. Mitä tulevaisuuksia me emme näe? Tulevaisuustarina on kirjoitettava. Vihreä strategia ei riitä, tarvitaan ”new black”.

Rehn heitti ilmoille skenaarion, jota me emme halua. ”Iigitur qui desiderat pacem praeparet bellum”

Pekka Himanen ja ihmettely kyky. ”Olemmeko suoraa lähetystä vai tulemmeko videolta?” oli lapsi kysynyt hänen filosofiapiirissään. Kertovia esimerkkejä ja tunnetta pelissä, voisiko ihmisen saada paremmin innostumaan mukaan kuunteluun. Pekka on viisas sen tietää kaikki, mutta että vielä sydän tukevasti kohdillaan. Ja hän halusi jakaa sen kaiken meidän kanssa! Kertoen kuinka tärkeätä ihmiselle on, että hänellä on luovuutta, rikastava yhteisö missä jakaa ajatuksiaan ja luottamus tähän kaikkeen. Kiitoksen merkitys kosketti.

Ihmisen kehitys on ajattelusta kiinni. Kivikausi ei päättynyt kivien loppumiseen. Arvokas saadaan liikkeelle, kun osataan vastata mitä se palvelee ja mitä se jättää jäljelle. Avokas hetki on nyt hetki. Niin kaunis on maa – kappaleen soittaminen 1800 ihmiselle oli loistoveto. En tiedä kuinka moni salissa itki kanssani, mutta tunsin hetken ja läsnäolon merkityksen. Hetki oli (ja on) nyt.

Al Gore on oikealla tiellä. Ei kai siitä voi oikein muuta sanoa. Loistava esitys, joskin ympäristöasioihin vihkiytyneenä tiesin paljon etukäteen. Visuaalisuus oli huikaisevaa ja Gore oli vaatimaton mies. Amerikkalainen tapa esittää asioita ei vain aina puhuttele minua henkilökohtaisesti.

Ensimmäinen päivä oli pulkassa. Olin väsynyt, Al Goren visuaalinen spektaakkeli oli vienyt voimat. Ongelmat oli piirretty ilmaan ja ihmisille oli annettu välineitä pohtia niitä. Olin varma, että ratkaisu odotti vielä seuraavan päivän puheenvuoroissa.

Paljon oli vielä sulateltavaa ja seuraava päivä aukaisi silmiäni lisää. Siitä kirjoitan huomenna.

Visual RAMA / Raisa

Miltä studiovalo näyttää tänään?

Opiskelen valokuvaajan ammattitutkintoa työni ohessa. Kuten monet muutkin opiskelijat VVI:llä, olen tehnyt vuosia valokuvaajan töitä. Toimin myös graafikkona sekä opetan typografiaa ja visuaalista suunnittelua.

Visuaaliviestinnän instituutti on koulu jossa vaaditaan paljon. Entistä tutoriani lainaten ”VVI on Turkka-valokuvauskoulu”. Ei riitä että läpäiset tutkinnot, vaan sinun pitää venyä ja kehittää kuvaasi jatkuvasti. On tiedä olenko hullu vai rakastunut kuvaan niin paljon, että jaksan tätä kaikkea vielä. Palava halu sydämessä ajaa jatkamaan. Haluan tehdä valokuvaa. Siinä kaikki – Davea lainaten – pitääkö sitä selittää tuhansilla sanoilla. Selitän kuvilla.

Tänään 7.9.2011 on VVI:llä käynnissä studiovalokuvauksen näyttö, jota jännitin paljon etukäteen. Pari päivää aiemmin muutama opiskelukaverini oli saanut jyryltä palautetta ja joutuvat täydentämään portfoliotaan seuraavassa näytössä. En omalla valonäkemiselläni ymmärtänyt, mikä heidän folioissaan mättäsi. Jyryssä oli ollut myös eräs kuvaaja, jonka kielenkäyttö oli ollut hyvin pistelijästä. Kritiikin on oltava rakentavaa, josta arvioitava hyötyy.

Palauttaneen anto vaatii osaamista. Tällä kertaa arvioijana ovat Mirja Koivisto, Jukka Kinanen, Peero Lakanen. Jyrytys on vanhakantainen perinne VVI:llä. Tutkintotilaisuus on nykyisin näytön virallinen nimi ja jyryttäjät ovat arvioijia.

Muistilappu itselle: näyttäminen ei ole tuomareiden tuomarointia, kehitys on oman osaamisen kehittämistä.

Olin ensimmäinen näyttövuorossa. Arvioijat Peero ja Mirja ovat muotokuvaajia, minä taas mainoskuvaaja. Sain palautetta hissukseen. Näyttötutkintomestarina oli taiteilija Jukka Kinanen Pekka Halosen akatemiasta, hänen arvioinnit keskittyivät pääasiallisesti sommitteluun. Tunnelma oli rento ja asiallinen. Sommittelussani on hänen mielestään herkkyyttä ja yksinkertaisuutta Reuna-alueet kaipaavat vielä jossakin kohtaa tarkennusta. Enemmän kun saisin uskallusta ja rohkeutta, sanottiin. Jotakin kuvien sanomaa jouduin avaamaan enemmän. Tunnen Peeron vuosien takaa, siksi kuvien näyttäminen hänelle on aina minusta vähän outoa.

Näyttö on nyt omalta osaltani melkein suoritettu, myöhemmin vielä henkilökohtainen keskustelu. Jännitän vielä päivän opiskelijakavereideni näyttämistä ja jään odottamaan lopullista arviota iltapäivään. Käy siinä miten tahansa, yksi jakso valokuvaajan elämässä on taas ohi.

Valokuvaaja on ammattilainen, joka ei ole koskaan valmis. Luovuus on päättymätön tie.

Osa näytön ennakkotehtävästäni

Visual RAMA/Raisa

Valokuva – sielun peili

Kävin pari viikkoa sitten katsomassa Hannes Heikuran näyttelyn. Siitä saakka olen miettinyt ihmisten seassa kulkiessani erästä asiaa. Tai siis tämä ajatus on kyllä pyörinyt päässäni jo vuosia, mutta nyt taas ollut pinnalla enemmän.

En tunne Heikuraa henkilökohtaisesti, enkä ole hänestä paljoa lukenutkaan, mutta kuvia katsoessani ajatukset alkoivat harhailla kuvaajaan. Mitä kuva kertoo kuvaajasta? Kuinka paljon kuvaajan luonne, koettu elämä ja suhtautuminen kuvattavaan vaikuttaa kuvaan?

Lehtikuvauksessa on hyvinkin yleistä, että kuvissa näkyy kuvaajan tyyli. Sitä voidaan jopa pitää eräänlaisena statuksena joidenkin todella tunnettujen kuvaajien kohdalla. Mutta onko dokumentaarinen kuvaus verrattavissa taiteen ilmaisuun? Saako lehtikuvissa näkyä valokuvaajan vahvoja henkilökohtaisia näkemyksiä?

Olen pääasiallisesti työskennellyt aiemmin mainoskuvan parissa, mutta yrittäjäksi ryhtyessäni olen tehnyt myös dokumentaarisia kuvauskeikkoja. Huomaan siirtäväni kuviini arkisen tapani nähdä ”pintaa syvemmälle”.

Kuvasin kesällä Peikkofestareita Tampereella Pispalassa. Kuvia selaillessani huomasin sen taas – olin nähnyt ihmisten tunteen, sen mikä elää pienessä hetkessä ja painanut juuri sillä hetkellä laukaisimesta. Onko se hyvä vai kerronko liikaa kuvalla? Pohdin myös, että miksi dokumentaarisissa kuvissani, jotka ovat kuvattu ihmispaljoudessa löydän aina ne yksinäiset kuvattavat.

Kaksi viikkoa sitten Lasipalatsin käytävällä ajattelin; Hannes Heikura on yksinäinen, kyynisen melankolinen mies, jolla on sarkastinen huumorintaju.

Mitä ihmiset ajattelevat katsellessaan kuviani? Kertovatko kuvaamani kuvat minusta jotakin?

raisa/Visual RAMA