Yrittäjä kantaa vastuun tulevaisuudesta

Suomen yrittäjäyhteisö järjesti Nordic Business Forumin 30.9-1.10.2011 Jyväskylän Messu- ja kongressikeskus Paviljongissa. Olin paikalla tarkkakorvaisena kuten moni muukin Suomen yrittäjä. Taisi meitä olla paikalla reippaasti yli 1500 ja opiskelijoita vielä paljon päälle.

Visuaalisena ihmisenä tarkkailin myös kaikkea sitä mitä normaali pulliainen ei huomaa. Voisin lähteä ruotimaan powerpointtien linjatonta typografiaa tai niiden keskitetyn tylsää asemointia, mutta jätän sen tällä kertaa, koska ymmärrän, että tapahtuman järjestävät nuoret yrittäjät eivät ole olleet Rouva Fontin opissa kuten allekirjoittanut. Nyt tärkeintä oli sisältö ja puhujat.

Teemana oli Tuottava Vastuullisuus. Ympäripyöreitä sanoja joiden taakse voi piilottaa mitä tahansa ja jotka eivät kerro oikeastaan mitään. Jari Sarasvuo kommentoikin puheenvuorossaan nimen ontuvuutta – kyllä, niinhän se oli.

Viime vuoteen verrattuna tapahtumaan oli satsattu. Juontajana toimi Turun oma poika Janne Porkka. Välillä tuli kyllä pieni myötähäpeän tunne hänen spiikeistään. Minun tamperelainen luonne ei dissaa muita, turkulainen huumori taas näyttää niihin pohjautuvan. Vedetään siis köyttä edelleen.

Musapuoli oli hanskassa. Kitara ja mies aloittivat tapahtuman. Suomen euroviisutoivo viime kerralta Paradise Oscar tunnelmoi valojen ja savukoneen tahdissa – herkkä heppu. Sanoma toimi. Flyygeli oli myös lavalla. Se takasi laadukasta elävää taustamusaa väliajoilla – Pauli Kari viihdytti kauniisti.

Puhujien valintaan oli perehdytty. Odotin mielenkiinnolla paria esiintyjää ja epäilevästi muutamaa. Heistä osa ylitti odotukset ja osa olisi voinut miettiä esiintymistään hieman enemmän. Eija-Riitta Korhola, väitöskirjaa tekevä fiksu nainen, mutta anteeksi kielenkäyttöni, ei kukaan halua nähdä lavalla vittuuntunutta naista, joka lukee kalvosulkeisia ääneen. Myös asuvalintaan olisi voinut kiinnittää huomiota. Rintojen kohdalle sijoitetut pienet läpälliset rintataskut eivät vaan aina toimi katseenvangitsijana muuten yksinkertaisessa neuleessa. Paneelikeskustelulle hyvää provosoivaa puhetta, mutta missä tunne ja missä sydän Eija-Riitta.

Kun risut tuli annettua heti kärkeen, laitetaan myös ruusukimppuja menemään. Kaksi oli ylitse muiden. Alf Rehn, jonka ajatuksiin taisin palavasti rakastua ja Pekka Himanen – voiko kukaan kertoa asiaansa paremmin.

Tapahtuman puhujana aloitti luonnollisesti tapahtuman järjestäjä Hans-Peter Siefen. Esiintyminen oli selkeästi kehittynyt viime vuodesta. Kaveri oli enemmän oma itsensä, hieman puheissaan takelteleva pojankloppi, joka on hypännyt suuriin saappaisiin ja klopsottelee sujuvasti peterpanimaisesti niillä eteenpäin. Imagoa on mietitty. Teemana oli yrittäminen ja yrittäjähenkisyys. Vapaaehtoistyö nousi myös esille. Inspiration for two -hanke esiteltiin. Suomen yrittäjäyhteisö kouluttaa jatkossa nuoria opiskelijoita suhteessa siihen määrään verrattuna, mitä heidän tapatumissaan tulee olemaan ihmisiä paikalla. Hieman jäi epäselväksi miten tämä tapahtuu ja lyödäänkö tässä nyt vain kärpäsiä yhdellä iskulla. Hieno ajatus tietenkin.

Seuraavaksi vuoroon asteli Esko Aho. Hänellä oli selkeästi vapaampi tyyli kun politiikka-aikoinaan. Vieläkin olen huomaavinani hänen esiintymisessä pientä laskelmointia ja harjoiteltua käyttäytymistä. Opituista tavoista on seitsemän kertaa vaikeampi päästä eroon kun oppia uutta. Hänen pääteemanaan oli ”shered value” – yhteisten arvojen kautta vaikuttaminen, missä kaikki voittavat. Ajatus ponnistaa Harwardin yliopistosta, joten vakaata ja varmaa tietä mentiin. Aho haki myös käytännön esimerkkejä Nokiasta, mikä oli toki luonnollista. On helppoa kehottaa olemaan yhteisvastuullinen, mutta miten kummassa saada nuoret kiinnostumaan yhteiskunnasta, mietin itsekseni. Maailma ei ole reilu, pienet yrittäjät ovat luupin alla ja isoja ei valvota tarpeeksi, jäi mieleen myös Ahon puheenvuorosta.

Ahon kolme kovaa ajatusta olivat 1) yhteisvastuu 2) vastustus on merkki jostakin hyvästä 3) mitään ei synny ilman hikeä.

Lounasaika tuli väliin sopivasti – ah ihanaa ruokaa. Salaattia posliinilautaselta ja vettä kertakäyttömukeista. Kestävä kehitys ei siis kohdannut ihan joka sektorilla. Verkostoitumista itsenäisesti. Tai olinhan saanut erivärisiä tarratäppiä passiini laitettavaksi, mutta eihän ne oikein toimineet. Hieno yritys kuitenkin. Messuosastoilla en pahemmin kiertänyt, mietin vain mikä niiden funktio todella oli tapahtumassa ja miten näytteille asettajat tapahtumasta hyötyivät.

Seuraavan puolen tunnin olisin mieluummin lukenut monisteesta, kun kuunnellut Korholan papatusta ilmastopolitiikasta. Ohihan tuollainen meni, vaikka oikeasti yritin kuunnella. Liiallinen informaatiotulva. Kirjoitin muistiinpanoihin: googlaa, mitä se Eija-Riitta oikein tutkii. Onneksi seuraavan paneelikeskustelun osallistujat olivat perehtyneet asiaan ja tiedossa olikin mukavan munakasta keskustelua jo. PwC:n yritysvastuujohtajan Sirpa Juutisen mielipiteitä olisin kuunnellut mielelläni lisää, mutta kansanedustaja Mauri Pekkarisen voimakkaat mielipiteet jyräsivät heti ensimetreillä keskustelulle kissanhännänvetomaisen luonteen. No, ainakaan kaikki eivät olleet samaa mieltä. Ihmisellä on on kaksi korvaa ja yksi suu. Niiden määrästä voi päätellä toki elinten suhteellisen käyttötarkoituksen. Missä olivat ympäristöjärjestön edustajat keskustelusta?

Kestävä kehitys – yhteisvastuu – ympäristövastuu. Plaah – aika kuivaa hapatusta. Missä on tunne ja sydämenpalo?

Seuraavaksi lauteille asteli Alf Rehn. Voi että mikä mies! Olin aivan myyty. Voiko kukaan kuiskia mikkiin näin kauniisti verbaalisia kauhuskenaarioita maalatessaan? Tiedän nyt, että Rehn haluaa syödä pihviä, mutta ei voi sitä tehdä. Hän vihaa sinisiä meriä ja helppo ratkaisu on aina ongelma. Hän kaipasi innovaatiota pelastamaan maailmaa ja minä juuri samaisella hetkellä hauskasti lavalla liikkuvaa miestä kertomaan minulle elämän tarkoituksen. Olin varma, että Alf Rehn myös tietää sen.

Suomalainen järjen ja tiedon kulttuuri ei anna mahdollisuuksia. Pitää ottaa riskejä. Kevät on lyhyt – kaikkea voi sanoa & puhua ja tehdä mitä haluttaa ja lopussa selviää pääjuoni. Tälli. Tartu hetkeen – heitä itsesi peliin. Vesijalanjäki. Mitä tulevaisuuksia me emme näe? Tulevaisuustarina on kirjoitettava. Vihreä strategia ei riitä, tarvitaan ”new black”.

Rehn heitti ilmoille skenaarion, jota me emme halua. ”Iigitur qui desiderat pacem praeparet bellum”

Pekka Himanen ja ihmettely kyky. ”Olemmeko suoraa lähetystä vai tulemmeko videolta?” oli lapsi kysynyt hänen filosofiapiirissään. Kertovia esimerkkejä ja tunnetta pelissä, voisiko ihmisen saada paremmin innostumaan mukaan kuunteluun. Pekka on viisas sen tietää kaikki, mutta että vielä sydän tukevasti kohdillaan. Ja hän halusi jakaa sen kaiken meidän kanssa! Kertoen kuinka tärkeätä ihmiselle on, että hänellä on luovuutta, rikastava yhteisö missä jakaa ajatuksiaan ja luottamus tähän kaikkeen. Kiitoksen merkitys kosketti.

Ihmisen kehitys on ajattelusta kiinni. Kivikausi ei päättynyt kivien loppumiseen. Arvokas saadaan liikkeelle, kun osataan vastata mitä se palvelee ja mitä se jättää jäljelle. Avokas hetki on nyt hetki. Niin kaunis on maa – kappaleen soittaminen 1800 ihmiselle oli loistoveto. En tiedä kuinka moni salissa itki kanssani, mutta tunsin hetken ja läsnäolon merkityksen. Hetki oli (ja on) nyt.

Al Gore on oikealla tiellä. Ei kai siitä voi oikein muuta sanoa. Loistava esitys, joskin ympäristöasioihin vihkiytyneenä tiesin paljon etukäteen. Visuaalisuus oli huikaisevaa ja Gore oli vaatimaton mies. Amerikkalainen tapa esittää asioita ei vain aina puhuttele minua henkilökohtaisesti.

Ensimmäinen päivä oli pulkassa. Olin väsynyt, Al Goren visuaalinen spektaakkeli oli vienyt voimat. Ongelmat oli piirretty ilmaan ja ihmisille oli annettu välineitä pohtia niitä. Olin varma, että ratkaisu odotti vielä seuraavan päivän puheenvuoroissa.

Paljon oli vielä sulateltavaa ja seuraava päivä aukaisi silmiäni lisää. Siitä kirjoitan huomenna.

Visual RAMA / Raisa