Valokuva – sielun peili

Kävin pari viikkoa sitten katsomassa Hannes Heikuran näyttelyn. Siitä saakka olen miettinyt ihmisten seassa kulkiessani erästä asiaa. Tai siis tämä ajatus on kyllä pyörinyt päässäni jo vuosia, mutta nyt taas ollut pinnalla enemmän.

En tunne Heikuraa henkilökohtaisesti, enkä ole hänestä paljoa lukenutkaan, mutta kuvia katsoessani ajatukset alkoivat harhailla kuvaajaan. Mitä kuva kertoo kuvaajasta? Kuinka paljon kuvaajan luonne, koettu elämä ja suhtautuminen kuvattavaan vaikuttaa kuvaan?

Lehtikuvauksessa on hyvinkin yleistä, että kuvissa näkyy kuvaajan tyyli. Sitä voidaan jopa pitää eräänlaisena statuksena joidenkin todella tunnettujen kuvaajien kohdalla. Mutta onko dokumentaarinen kuvaus verrattavissa taiteen ilmaisuun? Saako lehtikuvissa näkyä valokuvaajan vahvoja henkilökohtaisia näkemyksiä?

Olen pääasiallisesti työskennellyt aiemmin mainoskuvan parissa, mutta yrittäjäksi ryhtyessäni olen tehnyt myös dokumentaarisia kuvauskeikkoja. Huomaan siirtäväni kuviini arkisen tapani nähdä ”pintaa syvemmälle”.

Kuvasin kesällä Peikkofestareita Tampereella Pispalassa. Kuvia selaillessani huomasin sen taas – olin nähnyt ihmisten tunteen, sen mikä elää pienessä hetkessä ja painanut juuri sillä hetkellä laukaisimesta. Onko se hyvä vai kerronko liikaa kuvalla? Pohdin myös, että miksi dokumentaarisissa kuvissani, jotka ovat kuvattu ihmispaljoudessa löydän aina ne yksinäiset kuvattavat.

Kaksi viikkoa sitten Lasipalatsin käytävällä ajattelin; Hannes Heikura on yksinäinen, kyynisen melankolinen mies, jolla on sarkastinen huumorintaju.

Mitä ihmiset ajattelevat katsellessaan kuviani? Kertovatko kuvaamani kuvat minusta jotakin?

raisa/Visual RAMA