Valokuva tallentaa hetken muistoksi

Yrittäjä tekee usein töitä myös varsinaisen työajan ulkopuolella, niin minäkin. Visuaalisuudesta ja näkemisestä ei vaan voi päästää irti. Olen viime aikoina tuonut näkemistä myös niihin arkisiin perheen ja ystävien kanssa vietettyihin hetkiin. Sellaisista kuvista jää muisto.

17.5 vietin päivää kolmen tyttärieni ja yhden tyttärentyttären kanssa Tampereen Steinerkoululla, Tyttöjen Tuvalla sekä Pakkahuoneella Minimuotikirppiksellä.

Kuppikakut olivat päivän herkuin, niistä lisää vielä myöhemmin kuvia. Jam! Käsittelin ja sävytin kaikki kuvat Adoben Lightroomissa hieman vintagetyyliin. Käsittelyyn meni aikaa yhteensä vain 15 min. Tykkään välillä tehdä helppoa vähän käsiteltyä kuvaa vastapainoksi paljon aikaa ja viilausta vaativalle mainoskuvalle.

Kuppikakkuja
Kuppikakkuja. Jam!

Aamulla kello 8.30 hurautti vanhin tytär kotiimme pienen suoloisen tyttärensä kanssa. Aamupalat nautittuamme, lähdimme seuraamaan nuorimman tyttären Kalevala-esitystä Tampereen Steinerkoululle. Kuvaan säännöllisesti tytön luokan tapahtumia, kuten myös tällä kertaa. En julkaise kuvia nyt, koska ne tulevat pääasiallisesti luokan omaan käyttöön. Esitys oli hieno, yleisön nuorimmainen (11kk) jaksoi myös maltillisesti seurata esitystä. Voin vain ihmetellä miten 10-vuotiaat lapset pystyvät muistamaan hirmuisen pitkiä lainauksia Kalevalasta.

Esityksen jälkeen oli kahvitus ja luokassa pieni näyttely siitä mitä on opittu kuluvana lukukautena.

Tytär ja tytärentytär














Tyttöjen Tuvalla oli Kuppikakkukahvila, joka oli osa Ravintolapäivää. En malttanut olla kuvailematta kakkusia, sillä niin herkullisia ne olivat.

Ja paljon kuppikakkuja
Paljon kookoskuppikakkuja.
Kuppikakku
Tyttären nauttiman kuppikakun vuokakin oli söpö.
Ja taas kuppikakku
Gluteeniton kuppikakku maistui oikeasti hyvälle. Tästä pitää saada ohje!
Suklainen kuppikakku
Suklainen kuppikakku

Myös kahvia oli tarjolla..

Täältä saa kahvia
Söpö kahvikyltti.
Kahvia
.. ja sitä kahvia.
Keskimmäinen tytär myös viihdytti laulullaan Kuppikaukkukahvilassa.
Keskimmäinen tyttäreni viihdytti laulullaan kahvilan asiakkaita.
Pieninkin viihtyi Kuppikakkukahvilassa
Pieninkin viihtyi.

Tyttiksellä on myynnissä myös tyttöjen askarteluja. Tuotto menee toiminnan tukemiseen. Ihania juttuja, kannattaa tutustua.

Tyttöjen askarteluja
Tyttöjen askarteluja.
Tyttöjen askarteluja
Lisää tyttöjen askarteluja.
Pikkusisko
Pikkusisko-paitoja.

Lauantaina oli Pakkahuoneella Minimuotikirppis, jossa myös poikkesimme. Aika vähän oli myyjiä paikalla. Muutama retrovaate tarttui matkaan lapsenlapselle.

Kätettyä minimuotia roikkui rekkitangoilla.
Käytettyä minimuotia roikkui rekkitangoilla.
Pojan haalari oli ihana ja tyhjä tila houkuuttaa rajaamaan kuvan sitä korostaen.
Pojan haalari oli ihana ja tyhjä tila houkuuttaa rajaamaan kuvan sitä korostaen.
Popot
Popot pahvilaatikon päällä.
10-vuotias istui ennemmin Pakkahuoneen nurkassa lukemassa Potteria.
10-vuotias istui ennemmin Pakkahuoneen nurkassa lukemassa Potteria.

Päivän päätteeksi laitoin vielä kotona suosikkisapuskaa eli intalaista ruokaa. Nuorimmainen ”nautti” riisinsä suoraan pöydältä.

Päivän päästös
Päivän päästös.

Vanhin tyttäreni pitää myös ”mammablogia” arjestaan, tutustu toki hänen blogiin, jossa on kertomuksia ja kuvia arjen pienistä hetkistä.

Onneni on perhe ja yhdessä vietetty aika.

-Raisa

Kuvat: © Raisa Taurinka / Visual RAMA

 

 

Valokuva – sielun peili

Kävin pari viikkoa sitten katsomassa Hannes Heikuran näyttelyn. Siitä saakka olen miettinyt ihmisten seassa kulkiessani erästä asiaa. Tai siis tämä ajatus on kyllä pyörinyt päässäni jo vuosia, mutta nyt taas ollut pinnalla enemmän.

En tunne Heikuraa henkilökohtaisesti, enkä ole hänestä paljoa lukenutkaan, mutta kuvia katsoessani ajatukset alkoivat harhailla kuvaajaan. Mitä kuva kertoo kuvaajasta? Kuinka paljon kuvaajan luonne, koettu elämä ja suhtautuminen kuvattavaan vaikuttaa kuvaan?

Lehtikuvauksessa on hyvinkin yleistä, että kuvissa näkyy kuvaajan tyyli. Sitä voidaan jopa pitää eräänlaisena statuksena joidenkin todella tunnettujen kuvaajien kohdalla. Mutta onko dokumentaarinen kuvaus verrattavissa taiteen ilmaisuun? Saako lehtikuvissa näkyä valokuvaajan vahvoja henkilökohtaisia näkemyksiä?

Olen pääasiallisesti työskennellyt aiemmin mainoskuvan parissa, mutta yrittäjäksi ryhtyessäni olen tehnyt myös dokumentaarisia kuvauskeikkoja. Huomaan siirtäväni kuviini arkisen tapani nähdä ”pintaa syvemmälle”.

Kuvasin kesällä Peikkofestareita Tampereella Pispalassa. Kuvia selaillessani huomasin sen taas – olin nähnyt ihmisten tunteen, sen mikä elää pienessä hetkessä ja painanut juuri sillä hetkellä laukaisimesta. Onko se hyvä vai kerronko liikaa kuvalla? Pohdin myös, että miksi dokumentaarisissa kuvissani, jotka ovat kuvattu ihmispaljoudessa löydän aina ne yksinäiset kuvattavat.

Kaksi viikkoa sitten Lasipalatsin käytävällä ajattelin; Hannes Heikura on yksinäinen, kyynisen melankolinen mies, jolla on sarkastinen huumorintaju.

Mitä ihmiset ajattelevat katsellessaan kuviani? Kertovatko kuvaamani kuvat minusta jotakin?

raisa/Visual RAMA

Ostitko taas saman sian säkissä?

”Pitäisi suunnitella uudet nettisivut.” sanoo asiakas. ”Okei, millaisia olet ajatellut?” kysyy suunnittelija. ”No, sellaisia näyttävännäköisiä ja toimivia. Pitäisi myös osata niitä itse päivittää.” kuuluu vastaus. Aika tutunkuuloinen keskustelu visuaalisen alan ammattilaiselle. Moni ryhtyykin tuumasta toimeen, miettimättä sen tarkemmin asiakkaan tarpeita ja sivujen funktiota. Kunhan saadaan toiveet täytettyä ja itselle murua rinnan alle.

Vuoden päästä sama asiakas kävelee toiseen puljuun mumisten edellisen suunnittelijan maan rakoon, koska sivut eivät herätä asiakkaissa mielenkiintoa. Tällä kertaa uskotaan ihmeen tapahtuvan ja dadaa, sivujen ilme vaihtuu. Nyt kaikkialla lepää uusia visuaalisia kotkotuksia ja värimaailma on mitä trendikkäin. Ei pitäisi jäädä huomaamatta! Mutta ikävä kyllä oikeasti mikään ei taaskaan ole muuttunut. Ai miksi ei? Koska visuaalisuus ei ole nettisivujen ainoa funktio.

Kuka kertoisi asiakkaalle, että yrityksen www-sivut ovat vain osa sähköistä markkinointia ja niiden toimivuuden eteen pitää tehdä jatkuvasti töitä? Ei riitä, että ne roikkuvat tyhjänpanttina bittiavaruudessa ja viimeinen päivitys on puolen vuoden takaa. Jos asiakas ei sitä itse tajua missä mennään metsään, on suunnittelijan velvollisuus avata suunsa.

Asiakkaalle tehtävän yrityksen nettisivusuunnitelmaan olisi hyvä kuulua myös ohjeistusta markkinoinnista, järkevästä sisällön tuottamisesta, sivujen jatkokäytöstä sekä erilaisten markkinointikeinojen hyödyntämisessä sivujen suhteen. Tämän lisäksi suosittelen lämpimästi räätälöimään jokaiselle asiakkaalle kokonaispalvelupolun juuri hänen tarpeidensa mukaan.

Visuaalisuus on toki edelleen kaikkialla, sielläkin missä markkinointi ja myynti kohtaavat ostajan.

Läsnäolon siedettävä keveys

Onko asian esittämisellä merkitystä siihen miten jotkut asiat menevät jakeluun ja jotkut eivät? Omalla kohdallani läsnäolon tason määrittää selkeästi kyseessä olevan asian mielenkiintoisuusarvo. Silloin kun käsiteltävä asia on ihan plaah, parannan läsnäoloani näkökulman muutoksella. Jos asioihin suhtautuu juuri niin kun asianomainen asian esittää, eivät asiat kehity ja tylsä pysyy tylsänä maailman tappiin saakka. Jos kaikki näkevät sinisen sinisenä se ei tarkoita, että kyseessä on absoluuttinen sininen. Maailma on täynnä sinisen sävyjä ja jotkut eivät näe edes koko sinistä sinisenä.

Kuunteleminen ja puhuminen vaatii läsnäoloa. Ihmisen kaksi korvaa ja yksi suu kertovat luonnon määrittelemän suhteen niiden käytölle – opettelen kuuntelemaan enemmän.

Ihmistuntemus avainsana malliohjaukseen

Valokuvaajan työssä mallin läsnäolo vangitaan kuvattaessa. Useimmat ihmiset jäykistyvät heti kameran nähdessään. Aikamoinen ristiriita heti kärkeen. Miten vapauttaa kuvattava? Vastaus on mielestäni ”se hetki”, oppia kuvaajana fokusoimaan tilanne vain kuvattavan ja kuvaajan ajaksi, luoda luonnollinen hetki, joka tuottaa toivotun lopputuloksen.

Olen nähnyt vuosien saatossa monentasoisia ammattimalleja ja ”suoraan kadulta” tulleita malleja. Jotkut ovat luonnostaan ns. fotogeenisiä ja joidenkin kanssa pitää tehdä himppusen enemmän töitä. Ikinä en voi syyttää mallia huonosta kuvasta, koska kuvaajana työni on nimenomaan ohjata mallia napin painamisen lisäksi. Ohjaaminen ei saa mennä monien minuuttien pönöttämiseksi eikä hukkua teknisen säädön alle.

Oma metodini mallinohjauksessa vaihtelee. Ei ole kultaista nyrkkisääntöä. Toisinaan ohjaaminen vaatii vain pientä rupattelua, täydellistä yhteisymmärryksessä luotua hiljaisuutta ja joskus visualisoitua mielikuvaharjoitusta. Avainsanoina on vain ihmistuntemus ja läsnäolo.

Seuraavan kerran kun sinulla on palaverin paikka tai kuvaustilanne, tarkkaile miten juuri sinä olet läsnä ja miten se vaikuttaa ympäristöösi.

Huomaa läsnäolosi ja kehity.

raisa / VisualRAMA

Visu elää 24/7

Katson kohti, ohitse ja suoraan ihmisten läpi. Tuijotan. Vietän kohtuuttoman pitkiä aikoja kaupoissa. Silmäilen kaikkea, kaunista sekä rumaa, elän visuaalista elämää.

Työskentelen silmilläni. Vangitsen maisemia kameramuistiini. Rakastan Helveticaa ja nauran vedet silmissä Comic Sansille. Vertailen värien sävyeroja, sekä piirretyn viivan linjaa. PANTONE on totuus väreistä.

Kirjoitan jatkossa blogissani työstäni Visual RAMA:ssa, karkkipurkeista sekä shampoopulloista. Ideoin. Olen lähellä ja läsnä, siellä missä silmäni näkevät, kameran takana tsuumaamassa arkea ja juhlaa. Graafinen suunnittelu, valokuvaus sekä markkinointi ovat työtäni.

Tulen designkaapista ulos, olen visu ja rakastan sitä palavaa halua, joka asuu sydämessäni tätä työtä kohtaan. Visu elää 24/7, koska visuaalisuus on kaikkialla.

Flare on kaunis,
raisa/Visual RAMA